Lyhyt, mutta kaunis ystävyys

Oi kaunis punainen vallankumoukseni.

Muistatko

kun pyysin nostamaan satulaasi, että voin istua mukavammin ajellessani sinulla?

Muistatko

sen epävarman, ensimmäisen autotielle liittymisen?

Muistatko

kun ensimmäisessä alamäessä oli niin hauskaa mennä kovaa?

Muistatko

kun sinulle löydettiin mukava paikka asuntoni edestä, auringosta?

Muistatko

kun lukitsin sinut siihen, oma syntymäaikani lukon koodina?

Muistatko

kun ensimmäisen kerran jouduttiin tutkimusmatkaltamme kääntymään, koska unohdin aurinkorasvan?

Muistatko

uudet ystävät, jotka seuraavalla reissulla saimme joen varrella?

Muistatko

Kun jouduit pysähtymään, kun ylämäen vaikutuksesta oksensin aamiaiseni?

Muistatko

Kun kuitenkin ylös asti päästiin, ja alamäen laskeminen Sarangkotista oli yhtä riemua?

Rakas vallankumoukseni, muista nämä yhteisest hetket viikon kestäneeltä taipaleelta, älä sitä kuinka kaatosateessa, yön pimeydessä sinut minulta riistettiin. Ehkä uusi isäntäsi sinulle laittaa uudet jarrut tai vaihteet.

Vitun varkaat. Onneks huomenna starttaa Annapurna Circuit. Maisemat ja aivan uudenlainen fyysinen kokemus kyllä saa minut leppymään. Mutta ei unohtamaan, unohtamaan ei koskaan.

Meillä olisi voinut olla vaikka kuinka monta tällaista hetkeä!

Vallankumouksia ja uusia ystäviä

Nepal on tällä hetkellä aikamoinen sekametelisoppa, paikallistenkin mielestä. Maanjäristyksien tuhoja ei saa korjattua aiempaan loistoonsa varmaankaan tällä vuosisadalla, vaikka matkailuesitteet onkin jo päivitetty vähättelemään maanjäristyksen vaikutuksia. Jos esimerkiksi verrataan Unescon maailmanperintökohteiden kohtaamaa hävitystä Nepalista Suomeen, pitäisi Suomenlinnan upota melkein kokonaan pinnan alle ja hajota aaltoihin, että voitaisiin sanoa olevamme samalla magnitudilla.

Mutta ei sekametelisoppa ole pelkällä maanjäristyksellä kokattu. Ehei, tarvitaan myös poliittisia mullistuksia, jotka eivät kansan syvissä riveissä aiheuta positiivisia väristyksiä. Paikallinen hallitus yrittää tällä hetkellä muodostaa uutta perustuslakia, joka laittaisi maakunnat uusiksi. Maakunnat, jotka ovat nyt piirretty enemmän tai vähemmän sen mukaan, miten eri uskontokunnat maassa majailevat. Uudet rajat tulisivat muuttamaan alueita niin, että nyt pitäisi opetella sopeutumaan naapuriin, joka ei esimerkiksi uhraakaan Shivalle vaan rukoilee kohti Mekkaa.

Tuloksena, epävakautta ympäri maata. Esimerkkinä, eilen maanantaina Kailalin alueella Tikapurin kylässä paikalliset tappoivat seitsemän poliisia ja yhden lapsen teräaseilla suuressa mielenilmaisussa. Tämän johdosta Kailalin alueelle on julistettu hätätila ja armeija on mobilisoitu alueella, varustettuna luvalla avata tuli heti, jos väkivalta vaikuttaa lisääntyvän. Pokharasta paikan päälle on 500 kilometriä, noin kymmenen tuntia autolla, ei ihan hetkessä siis sama meininki leviä tänne Fewa-järven rannalla lepäävään lintukotoon.

On a sidenote, jouduin lintukoto-sanaa käyttääkseni käydä varmistamassa sen merkityksen internetissä. On osa suomalaisen kansanperinteen uskomuksia. Paikka, jossa maanpinta ja taivaankansi kohtaavat syvällä etelässä ja lounaassa. Muuttolinnut menevät sinne talvehtimaan, kuten myös kuolleiden ihmisten sielut. Luen tällä hetkellä maantiedon lukiokirjoja päästäkseni opiskelemaan maantiedettä yliopistoon, saakohan vaihtoehtonäkemyksillä pojoja valintakokeissa?

Takaisin Nepaliin ja olohuoneeseeni, jossa taustalla soi Pyhimyksen Äiti anna anteeksi, uudelta Pettymys-levyltä. Mitenkö tämä kaikki sekamelska vaikuttaa minun työhöni paikallisessa matkatoimistossa? No siten, että viimeiset kaksi päivää toimistomme, kuten koko muukin kaupunki, on ollut lakossa osoittaakseen mieltään hallitusta vastaan. Enkä murru minäkään ihmisiä sortavan politiikan edessä, vaan otin konkreettiset keinot käyttöön.

Punainen on vallankumouksen väri, joten kävin paikallisella marketilla ostamassa itselleni punaisen polkupyörän. Tällä Everest-merkkisellä paholaisella viiletän nyt pitkin Pokharan katuja ja nautin lakon aiheuttamista vapaapäivistä, tutkien miten pitkälle tällä kiinalaisella konkelilla voi Fewa-järven rantaa matkustaa.

Pariisin vallankumouksessa oli punaiset liput, Nepalissa noustaan barrikaadeille pyörin.

Kulttuurieroja. Ne näkyy eniten ehkä omissa ajatuksissa, kun tulee uusia ihmiskontakteja. Olin vaeltamassa Everestilläni huonokuntoisella hiekkatiellä puolen tunnin pyörämatkan päässä kaupungista, minding my own business. Tien laitaan pysähtynyt neljän paikallisen pyöräporukka vislasi kun ajoin ohi, ja pyysi pysähtymään. Ensimmäinen ajatus oli heti, että nyt tulee pataan ja ne pöllii kaikki ne viis euroa, jota mulla on mukana. Voi olla, että on yksilöllisiä nämä fiilikset, mutta suomalaisena suhtaudun erittäin varautuneesti juuri tämänkaltaisiin tapahtumiin ulkomailla. Keskusteleminen tuntemattoman kanssa ihan vain huvikseen on Suomessa täysin luonnotonta, frisbeegolfkenttien ulkopuolella siis.

No ei pöllitty yhtään mitään, enkä saanu turpaan, sain pari uutta kaveria. Lähdettiin esittäytymisten jälkeen jatkamaan yhdessä matkaa järvenrannan mukaisesti. Kohta tuli vuolas puro eteen, jonka yli ei ollut menemistä, joten poljimme riippusillan yli järven toiselle puolelle ja istuimme alas juomaan. Otettiin yhdessä parit selfiet ja vaihdoimme Facebook-tunnuksia. Kaupunkiin palatessa tarjosivat vielä limpparin ja käskivät soittamaan jos tulee hätä.

Haha, näytinköhän mä jotenkin eksyksissä olevalta ku noin piti huolta pitää? Kuitenkin, hauskaa huomata näin pienen arkisen jutun tuntuvan ihmeelliseltä, kun oma kulttuuri osaa välillä olla niin arktisen kylmä.

Pyöretki kulminoitu selfieen ja rauhanmerkkeihin.

Ilmeisesti jotkin vuorien jumalat tai Bloggerin moderaattorit kuulivat hätähuutoni Himalajan pilvisyydestä (joka muuten nyt tässä poliittisessa ja maanjäristyksen jälkeisessä kontekstissa kuulostaa aivan hirveeltä länsimaiselta nillitykseltä, hahaha), ja nyt alkaakin näyttää, että monsuuni pikkuhiljaa alkaa väistymään. 

Hätähuuto

Onneksi, koska ensi viikon maanantaina ensiksi paikallisbussilla Besi Sahariin. Sieltä jeepillä Chamjeen ja siitä jalan kohti maailman leveintä solaa ja maailman korkeimmalla sijaitsevaa järveä Tilichoa! Annapurna circuit, myö ollaan valmiita ja jännittää niin pirusti!

 

Kohta katellaan noita vuoria toiselta puolelta, ja vähän lähempää.

Pokhara!

Siinä missä Kathmandu toimii maanjäristyksen konkreettisten vaikutusten näyttämönä, lännessä sijaitseva turistikaupunki Pokhara valaisee suomalaista tarpojaa siinä miten maanjäristys vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Aika rauhassa saa tallustaa näkemättä muita länsimaalaisia. Kaksikerroksiset kahvilat ovat täysin tyhjillään, 111 eri matkatoimiston työntekijät pelaavat kadulla ludoa ja meitä yritetään repiä jokaiseen mahdolliseen trekkaus-, matkamuisto- ja rättimyymälään, jonka ohi vain saatetaan kävellä.

Mutta se siitä viitekehyksestä, eletään post-maanjäristys-aikaa Nepalissa, ja se on vaan hyväksyttävä. Syyskuulle kestävä monsuunikin varmasti vaikuttaa tämän hetkisiin turistimääriin, yhtäkään vuorokautta ei ole tämä Fewa-järven rannalla sijaitseva kaupunki vielä meidän vierailun aikana ole päässyt nauttimaan. Peukut pystyyn ja hopes up! Aika turruttaa muistot maanjäristyksestä ja kultaa mahdolliset aikaisemmat reissumuistot Nepalista, ja niin tänne ihmisiä vielä saapuu.

Työskentelemme molemmat kaupungin Lake Side-kaupunginosassa, johon suurin osa matkatoimistoista ja muista matkailijoille tärkeistä kaupoista on sijoittunut. Pristine Trekking Ltd. ja Fujiyama Trekking Ltd. eivät kumpikaan erotu kilpailijoistaan, asiakkaita ei tällä hetkellä ole, ja saamme nyt hyvin aikaa tutustua työpäivinämme Pokharaa ympäröiviin alueisiin, jotta voisimme asiakkaille hieman paikoista kertoa myöhemmin työharjoittelun aikana.

Toisin sanoen, aika pirun siistiä. Aamuisin pistämme rinkat valmiiksi ja suunnistamme aina trekkaamaan uuden lähellä olevan vaellusreitin, ja palaamme iltapäivisin väsyneenä toimistolle ilmoittamaan, kuinka reissu on sujunut.

Reissuja on nyt ollut neljä:

Peace Pagoda. Yksi sadasta buddhastupasta ympäri maailmaa. Idea oli lähtöisin japanilaiselta uskonharjoittajalta, jolta meni käpy ydinpommien tippuessa Hiroshimaan ja Nagasakiin. Miehen henkilökohtainen vastaisku oli aloittaa buddhalaisuuden alla kulkeva kamppanja, jossa rakennettiin 100 kappaletta näitä rauhaa kunnioittavia temppeleitä. Paikalta olisi voinut nähdä Himalajan, mutta oli pilvistä.

Joskus ne pilvet vois kerätä sateen lisäks Intian valtamerestä extraenergiaa, että jaksaisivat painua Tiibetiin asti, pois mun maisemien tieltä!

Sarangkot. Näköalatasanne 1600 metrin korkeudessa Pokharan luoteispuolella. Jyrkimmät kallioportaan, mitä olen ikinä talsinut ja juuri ennen huippua vaelluksemme palkittiin vesisateella. Paikalta olisi voinut nähdä Himalajan, mutta oli pilvistä.

Dhampus Trek. Päivän vaellus vähän Pokharasta pohjoiseen reitillä, joka osittain ristesi Annapurna Basecamp-trekin kanssa. Polku oli mielenkiintoista läpikotaisin, ja välillä reittimme tukki katukoira ja lukuisat pyhän koskemattomuuden omaavat lehmät. Paikalta olisi voinut nähdä Himalajan, mutta oli pilvistä.

Begna Tal-vaellus. Seitsemän tunnin vaellus ensiksi pieneen kylään, ja sieltä edelleen korkealle huipulle, jota komisti televisioanteni. Meillä oli ohjeet piirretty vaellusta varten vihkoon, näytti hieman lasten aarrekartalle. Tämän tuloksena pariin kertaan jouduttiin kiroillen palaamaan jyrkkää ylämäkeä takaisin tienristeykseen, jossa olimme arponeet väärän polun. Nähtiin iso lisko. Paikalta olisi voinut nähdä myös Himalajan, mutta oli pilvistä.

Meillä on aivan unelmakämppä! 150 euroa kuukaudessa per lärvi, jolla saa molemmille oma huoneen, omat suihkutilat ja yhteisen keittiön. Ja kuistiltamme näkisi myös Himalajan, mutta nyt on ollut vähän pilvistä. Kämppää vuokraa pomoni veli Ram, joka on myös paikallinen trekkausopas. Työtön sellainen myös tällä hetkellä. Yleensä joka kuukausi on ollut jotain hommaa, mutta tämä kesä on mennyt lapsien läksyjä tarkastellen.

No eipä mene enää viikon päästä, päätimme nimittäin palkata hänet myös meidän pari viikkoa kestävälle vaellukselle kohti maailman kattoa, ja ehkä korkeinta järveä. Selkeästi oli mies iloinen valinnastamme, suorastaan hehkui hymyä.

Hienoa nähdä ruohonjuuritasolla matkailun vaikutus kohdemaahan, varsinkin nyt kun se tälle maalle on elintärkeää. Ollaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan!

MÖÖ, tulin taas teidän tielle, ja ku satun olee pyhä ni minkäs vitun teet?

Kathmandu-Saaga part. 2

Reggaebaarin yläkerta jossain päin Thamelia, aamuyöstä. Pöydässämme istuu kaksi meidän ikäistämme jannua, joista toinen soittaa bändissä elääkseen, toisen toimiessa trekkausoppaana.

Heidän kaverinsa Jimmy, vanha mies, nauraa korvaani musiikin tahdittaessa. En kuule paljoakaan puheesta, mutta nauran silti olettaen, että näin pitää tehdä. Nauraahan hän itsekin. Jimmy on Kathmandun vanhoja suuria tekijöitä. 60-luvulla hippien täyttäessä Freak Streetin, Kathmandun toisen hostellikaupunginosan, Jimmy oli keskellä toimintaa järjestäen keikkoja ja tekemistä valaistumista etsiville happopäille. Huhu kertoo, että Jimmy on ollut hyvää pataa muuan Jimmy Hendrixin kanssa vanhoina kulta-aikoina. Kaikki muut hippiaikakauden tekijät ovat kuolleet sorruttuaan koviin päihteisiin, Jimmyn pitäytyessä marihuanassa. Täällä Jimmy on yöelämän legenda. Paikallinen Sedu Koskinen. Miinus muovi ja onnelat.

Loistava ilta, ja aamulla herätessämme suunnistammekin Freak Streetille tapaamaan näitä kahta nuorempaa kaveria. He istuvat porttikongissa ja juovat kaljaa, naureskellen krapulaansa pois. Istutaan hetki siinä ja suunnistetaan yhdessä takaisin kohti Thamelia, jossa toisen kavereistamme on määrä soittaa ikivihreitä länsimaisia pop-kappaleita Man Unitedin pelin jälkeen.

Matkalla Thameliin kysyin soittajapojalta maanjäristyksestä, ja missä hän mahtoi olla silloin. Vastauksena tuli tarina, johon ei oikein Suomessa asuva nuori voi mitään sanoa. Pahoitella vain. Järjetöntä kuitenkin, miten duurivoittoisina ihmiset jaksavat olla jo neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen. Ollaan iloisia ja kiitollisia siitä, että saadaan ylipäätään olla olemassa.

Yesterday can't be changed.

Tomorrow is a mystery.

Today is a gift.

                                          

Lörölöö. Keikka oli mukava, meille omistettu Nirvanan (emmämuistamikä) kappale, sai Nepalin tuntumaan hyvältä paikalta elää tämä pätkä elämästä.

Aamulla Tomaksen mennessä Tinder-treffeille paikallisen naisten oikeuksia ajavan valokuvaajan kanssa, minä lähdin luonnontieteelliseen museoon. Motiivini olivat alhaiset.

Olin lukenut Lonely Planetista museon olevan todella pieni, pelottavasti täytettyjen raatojen varasto.  Halusin nauraa. Saavuin paikalle, ja eikä paikka pettänyt. 50 sentin sisäänpääsymaksulla töllistelin muunmuassa savesta tehtyjä pieniä dinosauruksia, purkkiin sullottua sarvikuonon poikasta ja ihmisen sikiötä. Täytetyt eläimet olivat tehty päin helvettiä, silmät eri tasoilla, linnuilta katkottu jalat ja lämätty Nepalin karttaan osoittamaan niiden elinalueita. Kahdeksanjalkainen vasikkakin lepäili kelmeästi alkoholissa.

Kuvia ei saanut ottaa, ikävä kyllä. Mutta voi pojat minä nauroin. Koska Aasiassa asustellaan, niin karma puuttui peliin samantien. Vatsani alkoi oireilemaan museossa vahvasti ja kysyin tietä käymälään. Minulle osoitettiin koppi, jonka lattiassa oli reikä. Ei vessapaperia. En lähde kuvailemaan seuraavia tapahtumia, mutta posliiniin ja Lambiin tuudittautunut länkkäripoika koki kyllä koettelemuksen.

                                      

Menin uudestaan Apinatemppeliin museon jälkeen, oli sieltä vaan niin kiva omaa kaupunkiaan katsella. Hyvä, että menin. Huipulla tapasin costaricalaisen arkkitehti-taiteilijan, joka oli uusimassa viisumiaan Intiaan. Intiassa hän vietti aikaa temppeleissä joogaten ja harjoittaen hinduismia.

Lähdettiin yhessä kiertelemään kaupunkia, ja onnistuttiinkin vääntämään 15 kilometrin lenkki, jonka aikana hän kertoi uskonnostaan ja suhteestaan länsimaiseen tieteeseen. Minä taisin välillä mutista jotain korkeista vuorista.

Lähtiessämme eri teille hän antoi minulle yhden omista espanjankielisistä hindukirjoistaan, kun olin hänelle todistanut osaavani kieltä suomentaa. Mukana tuli email-osoite, johon voisin hänelle kirjoittaa mielipiteitäni hänen uskostaan. Voisin siis sanoa omaavani oman netti-sensein.

Kirjoitin Kathmandu-saagan istuessani turistibussissa matkalla Pokharaan. Tie kulkee vuorten välissä, ajoittain niin lähellä reunaa, ettei ensi kesänä vielä tarvitse Linnanmäelle mennä.

Huhu, vittu sua ihmiselämä, ku oot niin täynnä kaikkea siistiä jos vaan ite uskalletaan tonkia!

Kathmandu-Saaga Part. 1

Kathmandu on aikamoinen paikka.

Halkeileva asfaltti, muta ja lätäköt koskettavat jalkojamme kun aloitamme ensimmäisen, varovaisen tutkimusmatkamme tähän maanjäristyksen runtelemaan metropoliin. Thamel, reppureissaajien suosima kaupunginosa pursuaa kauppoja, jotka ovat täynnä kankaita, veistoksia ja retkeilytavaraa. Joka kolmas vastaantulija nykii hihasta, yrittäen jollain verukkeella nyhtää meiltä päiväbudjettimme.

Ja koska tämä oli ensimmäinen päivä Aasiassa Tomakselle, yhden pikkupojan onnistuikin sivaltaa murto-osa hänen varannoistaan. Temppu oli yksinkertainen; Ensiksi esitellään "oma tekemiä" maalauksia "taidekoululla". Miljöö ei olisi voinut vähempää muistuttaa taidekoulua. romahtaneen rakennuksen toisen kerroksen perustuksissa sijaitseva pieni toimisto ei saanut meitä vakuuttuneeksi maalausten aitoudesta, joten marssimme ulos putiikista, pojan meitä seuraten. Nyt hän halusi näyttää kaupunkia.

Tai oikeastaan, halusi näyttää kojun, josta Tomas voisi hänelle ostaa pähkinälassien, ja vähän suuremman kaupan, josta Tomas voisi ostaa hänen "perheelleen" säkillisen riisiä. Kun ostokset oli Tomas ostanut, oli kierros ohi. Poikaa ei enää paljon kiinnostanut ulkolaisille jutella.

Matkalla takaisin hotellille, tuli kolme uutta poikaa juttelemaan hienoista maalauksistaan taidekoululla. Vitun noloa, mutta kai jokaisen on joskus menetettävä aasia-ukotusneitsyys.

Kathmandun kadut ovat kauttaaltaan täynnä tiiliä. Ne ovat kerran olleet osa rakennuksia, jotka tänä keväänä tulivat rymisten katuun, jättäen vain pölypilven. Aikana ennen kuin olimme Kathmanduun saapuneet, oli näistä raunioista kerätty kaikki ehjät tiilenkappaleet ja nyt niitä käytetään kaupungin jälleenrakentamiseen. Talot, jotka olivat halkeilleet ja taipuneet vinoon, on nyt tuettu katuun isketyillä puuklapeilla. Hieman Kathmandun laitamilla näin jopa niinkin erikoisen insinöörien työnjäljen, kuin kahden talon tukeminen toisiinsa laittamalla seinien väliin puuklapeja. Nepal on köyhä maa.

  

Ja siksi on hyvä olla länsimainen turisti, jonka eurot, punnat tai dollarit nauttivat jatkuvaa deflaatiota näiden valtiorajojen sisäpuolella. Me saamme järisyttäviä kokemuksia discount-hintaan ja valtion talous hyötyy meidän matkailustamme, näin ainakin paperilla. Uskotaan siis siihen ja hymyillään!

 Kunnon turisti menee reissuillaan aina katsomaan nähtävyyksiä. Tomas ja minä valitsimme ensimmäiseksi kohteeksi Apinatemppelin, joka sijaitsi hieman Thamelista länteen. Apinatemppeli ei ole tietenkään mestan nimi, vaan se on kutsumanimi paikalle, koska paikka kuhisee apinoita. Oikeata nimeä kukaan ei enää viitsi edes lausua ääneen.

Temppeliin johtaa 365-askelmaiset portaat ja apinat toimivat näiden vartijoina. He odottavat portaiden kaiteilla ja seuraavat turistivirtaa. Bongatessaan onnettoman, hedelmää, vaikka kookospähkinää kantavan matkailijan, he asettuvat tyynesti tämän eteen. Apinan katse ei ole uhkaava, vaan kylmän määräävä.

"Terve, sulla on kivan näköne kookos siinä. Arvaa mitä mulla on? Mulla on vesikauhu. Joko sä annat sen kookospähkinän mulle tai me tehää vaihtokauppa"

Näin kävi edessämme kiipeävälle korealaisturistille, joka joutui eväistään luopumaan. Temppeli oli osittain kasassa. Vain buddhan silmillä koristettu stupa oli jäänyt koskemattomaan kuntoon. Pyöriteltiin hetki rukousmyllyjä ja katseltiin Kathmandua korkeuksista. Monsuunipilvet lähestyivät.

Sateen ripotellessa laskeuduimme alas ja suuntasimme kohti Durbar Squarea. Yksi apina vielä jahtasi meitä hetken puhelinlangoilla kiipeillen, mutta ei jaksanut poika tarpeeksi vauhdikkaasti taiteilla, jotta olisi meidän eväitä koskea saanut.

Durbar Square on tärkeä temppeliaukio niin buddhisteille, kuin hinduillekin. Tai oli. Tai on varmasti vieläkin, mutta ei ole enää olemassa. Maanjäristys tuhosi tämän UNESCON maailmanperintökohteen täydellisesti. On vain tiiliä, laastia, halkeamia ja pääsy kielletty-lappusia. Jälleenrakennus on jo käynnissä, mutta tulee viemään hyvän osan tätä vuosisataa ennen kuin temppelit entisessä loistossaan ovat. Elleivät sitten elementtirakennukseen ja eestiläiseen työvoimaan perehdy.

Kaduilla myydään, tai yritetään ainakin myydä järjettömiä määriä huumeita. Kun Suomessa tai muualla Euroopassa voisin kuvitella kuriireja pelkääväni paljonkin, täällä kaupustelijat ovat todella huvittavia. Epävarman näköiset laihat, päätä lyhyemmät miehet lähestyvät sinua katsomatta silmiin. Paikallinen tervehdys "Namaste" kovaan ääneen, niin että turistin pää kääntyy. Tätä seuraa erittäin varovainen kuiskaus "cocaine", "hashis" tai "weed". Kuiskauksia kuuluu joka puolelta Kathmandua. Kuiskaaja voi olla kauppias, kadunmies tai jopa vartija. Kuiskaukset voivat vainota matkaajaa painajaisiin saakka. No ei sentään, mutta paljon yritetään myydä tapoja saada polla sekaisin.

Jotenkin ihmeellistä, että turistit nähdään suurena asiakasyksikkönä huumeille. Eikö olisi helpompi huuhtoa aivot jumiin omassa kotimaassa, kuin lentää kahdella lennolla kehitysmaahan kemikalisoitumaan?

Maanosan vaihto.

Amserdam, voi sinua. Meillä oli kolme päivää tutustua, mutta niin vain sinut hylkäsin. Elin keskustasi laidoilla ja ravitsin itseni halvasta saksalaisesta kauppaketjusta. Olen pahoillani, etten antanut sinulle mahdollisuutta esitellä Van Goghin museota, lukuisia kanaalejasi tai taloa, jossa Anne Frank majailla tapasi.

Toki näin pari puistoasi, I AMSTERDAM –taideteoksen ja paikallisen kebab-ravintolan, mutta yhteinen kokemuksemme oli harmittavan lyhyt. Tai ei oikeestaan harmittavan lyhyt vaan sopivan pitkä, en olisi jaksanut olla hetkeäkään kauempaa Euroopassa, kun taskussa polttivat lentoliput Kathmanduun. Päivät Amsterdamissa menivät vahvasti Aasiaa hehkuttaen, Lidlin valmis-salaatteja napostellen ja hotellihuoneessa hikoillen.

Viimeiselle aamulle ostimme kaksi valmis-salaattia per perse, siihen päälle näkkileipä- ja juustopaketit. Ettei suu ihan kuivaksi rupeaisi, ostimme myös molemmat kaksi pulloa appelsiinimehua per naama. Ainii, ja suklaalevyt molemmille. Kelasimme syödä tämän kaiken ennen iltapäivän lentoa. Ei ihan onnannut. Annettiin toiset salaattimme lentokentän siivojalle Amsterdamissa, joka oli iloinen lahjoista ja sanoi kodittomien välillä pyörivän kentällä, salaatit menisivät kuulemma näille pojille kunhan ilmaantuisivat yösijaa etsimään.

Qatar Airwaysin lentohenkilökunta pisti Amsterdam-Doha lennolla parastaan saadakseen meidät potemaan yliannostusta ruuasta. Jo valmiiksi täysiin mahoihimme ängettiin kuuden tunnin lennolla kolme kaljaa, kokis, viski, kahvi ja illallinen alku- ja jälkiruokineen. Kaikki oli vaan pakko syödä ja juoda, olihan ne tullut maksettua lentolippujen myötäjäisinä jo melkein puoli vuotta sitten.

Sama meno jatkui yölennolla Kathmanduun, ruokaa lykättiin lisää, vaikka edellisen murut vielä poskissa pyörivätkin. Vatsa sekaisin, eikä unta tullut tippaakaan ennen Aasiaan laskeutumista. Maisemat lentokoneesta olivat upeat, vaikkakin rankka pilvisyys esti minulta Mount Everestin näkemisen. Kostoksi huijasin whatsapissa kaveria, että lensimme Everestin yli, ja matkustamo hurrasi kun näki jonkun hurjapään olevan matkalla huipulle. Yllätyksekseni tämä vielä uskoi kaiken ja sain päivän naurut.

Oh Asia, it is nice to be back.

Aivoripuli Riikan lentokentällä.

Baltic Airlinesin Helsingistä Riikaan operoiman lennon suorittavan lentokoneen renkaat pyörivät hitaasti asfaltilla. Välillä ne ylittävät keltaisia viivoja, välilla valkoisia. Auringonlasku on totta kai, toisella puolella matkustamoa. Näin se on aina kun lennän.

Renkaat kiihdyttävät vauhtiaan niin, ettei niistä pysty enää lukemaan valmistajan logoa. Näkymä asfaltistakin muuttuu soiseksi, kun vauhti kiihtyy kohti takeoff-nopeutta. Ilmassa ollaan, ja auringon laskiessa voin vielä tuijottaa alla lipuvaa Helsinkiä, yrittäen hahmottaa eri kaupunginosia ja maamerkkejä. Viking Line oli juuri suunnistamassa Suomenlinnan ohi kohti Tukholmaa. Tai mistä mä tiiän minne se oli menossa.

Lentokentällä juttelin hetken turvatarkastuksessa työskentelevän keski-ikäisen miehen kanssa. Firmojen kilpailutuksen ansiosta potkut miehellä edessä ennen tämän vuoden loppua. Samaa mitä näkee nykyään niin paljon muuallakin, mitä halvemmalla palvelun saa, sen parempi. Aikaisemmin turvatarkastusta hoitanut Securitas, joutui taipumaan SOL:in tarjotessa halvempaa sopimusta lentokentälle. SOL on ensisijaisesti siivousfirma ja toimii eri työehtosopimuksen alla kuin vartiointifirmat. Tässä työehtosopimuksessa peruspalkat ovat pienemmät, joten SOL:in oli helpompi työntää Securitas pois pelilaudalta. Mutta näin on käymässä myös SOL:ille. Halvempi firma tulee, palkaten opiskelijoita tekemään vajaata työvuorolistaa, työntäen taas uusia ihmisiä vakituisista työsuhteista etsimään uusia polkuja elämälleen.

Riiassa, missä tätäkin kirjottelen, tuli vastaan turkulainen bussikuski. Mies oli ollut viikon Italiassa etsimässä kesää. Kuulemma Ruisrock oli ollut ainoa viikonloppu, kun olivat säät hellineet. Muuten on aina ollut hänen ajamansa bussi täynnä kiroilevia ja märkiä asiakkaita. Kuulemma jos Suomessa kerran on ollut huono kesä, ei Turussa kesää ole ollutkaan.

Tuntuu taas, että tää matkustaminen on kyllä meikän juttu. Rakastan sitä, kun on tavallaan eksyksissä. Menossa jonnekin mistä ei tiedä oikeastaan matkaoppaan hätäistä läpiluotausta enempää.

Edessä oleva kahvila soittaa musiikkia liian lujalla, melkein katseellani etsin discopalloa jo katosta, tai baarimikkoa olutta ojentamaan. Tässä mä istun varmaan seuraavat vajaa kahdeksan tuntia ennen kuin lento lähtee kohti Amsterdamia. Ihmisiä lipuu tauotta ohi ja kelailen et ketään noista en suurella todennäköisyydellä tule koskaan enää näkemään. Ehkä jonkun perhosefektin sirpaleen kautta joku noista vaikuttaa mun elämään tai mä niiden, mutta sitä mä en koskaan voi tietää.

Huomenna iltapäivästä pitäisi tavata kaveri, jonka oon viimeksi nähnyt vuonna 2012, opiskelu-urani ensimmäisenä syksynä. Nyt 2015, viimeinen syksy menossa ja käydään yhdessä suorittamassa työharjoittelun tapainen Aasian ylängöillä. Jos on ees puoliksi niin hauskaa kuin Portugalissa kurssilla, jolla tutustuttiin, niin tästä reissusta on tulossa aika timanttinen.

Kova ikävä varmasti tulee myös syksyn aikana ihmisiä Suomessa, mutta tarkoitus olisi pitää itsensä fyysisesti ja henkisesti ehjänä näiden neljän kuukauden ajan.

Haha, tästä postista on tuskin kovin helppo etsiä sitä punaista lankaa. Aivot on nyt purettu A4:seen, ja voin käyä sanoo tolle kahvilanpitäjälle et laittaa tuon kauhean kakofonian hiljaisemmalle, että täällä voisi hetkisen jopa nukkua. Eiku, nyt siel alko soimaa räppiä!

Niiku Pikku-G sanois, nyt ne nupit kaakkoon!  

Evon tutkimusmatka

Castor canadensis, vähäisten ystävien kesken kanadanmajava, on Suomen lajinsuojeluhistorian vaiettu häpeäpilkku.

Kaikki sai alkunsa surullisesta vuodesta 1868, kun Sallassa ammuttiin kylmästi viimeinen, suomalainen majava. Lajin rauhoittamista oltiin suunniteltu jo jonkin aikaa ennen tätä kohtalokasta laukausta ja hieman ironisestikin, laji saatiin rauhoitettua Suomessa vasta viimeisen pörröisen yksilön kuoltua verenhukkaan. 1900-luvun valjetessa maamme heräsi tilanteeseen, jossa majavakanta piti hätäisesti elvyttää.

Ratkaisuna tähän alettiin suunnitella majavien kuljetusta Neuvostoliitosta, Norjasta ja Atlantin toiselta puolelta. Projektista vastuussa olleet henkilöt eivät kuitenkaan olleet ottaneet huomioon, että Neuvostoliitosta ja Norjasta tuotavat majavat olivat eri majavaheimoa kuin USA:sta tuotavat kanadanmajavat. Euroopanmajava, tuo myöhemmin sukukypsempi, pieniä poikueita tuottava ja laiskemmin patoja kyhäilevä jyrsijä, on auttamattomasti alakynnessä produktiivisempaa Amerikan serkkuaan nähden.

1970-luvulla kun vihdoin selvisi kyseessä olleen kaksi eri lajia, oli virhe jo tapahtunut. Kanadanmajava oli viheliäisesti vallannut Suomelle luontaisen euroopanmajavan elintilaa ja näin vähentänyt näiden kantaa radikaalisti. Toimet sabotoivaa kanadanmajavaa jäivät vielä pitkäksi aikaa keskustelupöydälle, eikä euroopanmajavien kantaa ole tehokkaasti saatu elvytettyä.

Tämän kuultuamme, oli retkikuntamme pakko toimia. Evon luonnonsuojelualue sijaitsee Hämeenlinnasta noin 50 kilometriä itään. Luonnonsuojelualue koostuu lukuisista järvistä, ja niitä yhdistävistä puroista ja joista. Nämä joet ja purot olivat eräiden nettiartikkeleiden mukaan otollisia paikkoja kanadanmajaville rakentaa rumia patojaan, ja näin sotkea kaunista suomalaista ekosysteemiämme.

Varasimme paikallisen matkailupalveluja tarjoavan yrityksen kautta kanootin, tarkoituksenamme meloa Haarajärveltä useiden muiden järvien poikki Evojoelle, joka lopulta laskisi Ekojärveen. Matkan tarkoitus oli kestää kolme päivää, jonka aikana analysoisimme matkan varrella tulleet kanadanmajavien asumukset, niiden määrät ja sijainnit. Tuloksen ollessa huolestuttava, palaisimme isommalla retkikunnalla, terä- ja ampuma-asein varustettuna. Kanadanmajava saisi tuta nahoissaan, miltä tuntuu kun ei enää olekaan ravintoketjun yläpäässä. Saalistajasta tulisi saalis.

No läppä hei! Ei tarvii kaikkee uskoo tyhmät..

Matkamme oikea tarkoitus oli vain meloa tämän kauniin aiemmin mainitun alueen läpi, mahdollisesti ihastellen matkalla vastaantulevia majavia olivat sitten Norjasta tai Pohjois-Amerikasta. Reissu alkoi heti hauskasti, toisin sanoen pienellä vastoinkäymisellä.

Meidän oli määrä hakea puuhun lukitun kanoottimme avain ja muut melontaan liittyvät tarvikkeet alueella sijaitsevasta kioskista. Liivit, melat ja äyskärin saimme haltuumme helposti, mutta kahvilanpitäjä väitti kanootin olevan lukitsemattomana aloituspisteellämme, eikä hänellä ollut avainta antaa. Varmistimme tämän pariin kertaan häneltä, mutta hän pysyi vahvana.

”Joojoo, ei oo lukittu. Siel se lepää. Vesille vaan.”

Saavuimme aloituspisteellemme Haarajärvelle, ja kanoottimme ympäri luikerteli metalliketju, jota koristi munalukko. Pieni vihantynkä nousi molemmille retkikunnan jäsenille päähän ja soitimme takaisin kioskille.

”Ai siel oli lukko! Jaa, no minä lähin jo kioskilta niin sieltä ei sitten voi enää avaimia hakea, kai ne siellä ois. Emmä tiedä missä toi Haarajärvikään oikein on, rikkokaa se lukko.”

Kaksi isoa kiveä rinteestä ja takaisin pusikossa makaavan kanootimme luo. Toisen kiven pistimme rautaketjun ja munalukon pohjalle, toista pudottelimme tämän järjestelmän päälle. Kun kymmenen minuuttia oli roiskittu lukkoa säpäleiksi, lukon rikkomiseen tarkoitettu kivi halkesi kahtia. Hieman nauratti, mutta nyt oli kaksi pienempää kiveä, jolla hakata. Tahti siis vaan tuplaantui. Puolen tunnin päästä vedimme tohjona olevan ketjun pois kanootin ympäriltä ja raahasimme tarvikkeemme ensimmäisen järven rannalle.

 Kanootin vapautus.

Järvi oli pieni ja puut kasvoivat korkeiksi kaikilta sen rannoilta, joten tuuli ei vaikuttanut ensimmäiseen melontaosuuteen. Tyynessä vedessä sai harjoiteltua, ja olimmekin vain viidentoista minuutin lipumisen jälkeen vastarannalla. Edessä oli entistä suurempi haaste.

Haarajärven yhdisti seuraavaan järveen vain pieni, keskellä tiheätä metsää kulkeva puro. Leveys oli riittävä, jotta pystyimme kanootin siihen kantamaan, mutta melominen purossa oli mahdotonta. Metsä kuhisi itikoita, eikä meidän ennen 90-lukua vanhaksi menneestä OFF:in edeltäjästä ollut niiden karkoittamiseen. Seisoimme hetken kädet puuskassa puron alkupäässä antaen hyttysten aterioida suunnitellessamme etenemistaktiikkaa.

Tarvikkeet kannoimme noin puolen kilometrin päässä odottavalle järvenrannalle, ja kanootin riuhdoimme metri metriltä puron läpi, kunnes kasvusto muuttui läpipääsemättömäksi. Loppumatka meni mukavasti kanoottia kannellen pientä polkua pitkin, väistellen kiviä niin ettei pohjaan raapiutuisi reikää ennen seuraavaa vesistönylitystä.

Puolitoista tuntia myöhemmin laskeutui uljas paattimme uudelleen järveen ja aurinkokin oli hyvää vauhtia jättämässä Suomen taivaan siltä päivältä. Onneksi noin kymmenen minuutin päästä vastaan tuli laavu, jossa pääsimme majoittumaan ja iltauinnin avulla puhdistautumaan kaikesta siitä hiestä, minkä kehomme olivat tuottaneet lähes armeija-aikoja muistuttavan ensimmäisen melontamarssiosuuden aikana.

Aurinkoisena koitti sunnuntai, tutkimusmatkamme pääpäivä. Määränämme oli päästä Evojoen alkulähteille, jossa majoittautuisimme yöksi. Reittimme kulkisi läpi Savijärven ja Rahtijärven, josta lipuisimme Majavajoen kautta Pitkänniemenjärvelle. Oletimme siellä olevan laavun, jossa lounastaminen olisi mahdollista. Päivämme päättäisi pitkä Saukonoja, joka avautuisi Yliselle Rautjärvelle, mahdolliselle yöpaikalle.

Savijärven ja Rahtijärven välinen jokiosuus antoi heti osviittaa siitä, minkälaista tuleva etenemisemme tulisi olemaan. Joen alussa oli silta, ja sen kohdalta veden kulkua oli muokattu ihmisten toimesta niin, että joki putosi metrin verran korkeutta, eikä kanoottia siitä voinut läpi uittaa. Kamat ja kanootti taas kantoon, kohti seuraavaa sopivaa laskupaikkaa.

Este ei ollut poikkeus reitillämme vaan kohtasimme niitä useita ja monissa eri muodoissa ennen Pitkänniemejärven lounastaukoa. Vanhat majavapadot, kaatuneet puut ja kapeikot vaativat meitä soveltamaan etenemistämme välillä nostellen kanoottia puiden yli, välillä työntyen väkisin ali matalien siltojen. Majavapatoja varten meillä oli kuitenkin hyväksi hiottu taktiikka. Mahdollisimman kova vauhti ja oksia rikkoen läpi kertaheitolla. Kanadanmajavien rakentamia kuitenkin. Yhtään vesseliä ei kuitenkaan vielä nähty heristämässä nyrkkiä, kun taaksepäin vilkaistiin.

Este nro. 568

Pitkänniemenjärvellä oli kuin olikin laavu, jonka läheisyyteen jalkauduimme syömään purkkihernekeittoa ja nötköttiä. Laavua emme uskaltaneet lähestyä, sillä se oli täynnä tavaroita, jotka kielivät alueella oleskelevasta muusta ihmiselämästä. Telttapatjojen päällä maaten nautimme auringosta, tai siis retkikuntamme maantieteilijä-biologi parini nautti. Minä hakkasin isolla kivellä nötköttipurkkia auki, että saisin rokan mukaan protskuja antamaan. Man’s got to have his meat!

Nukahdimme ruuan jälkeen luontoon, ja olisimme varmasti nukkuneet myöhään iltaan, jolleivät laavulla asunut pariskunta olisi koiriensa kanssa paikalle saapuneet. Heräsimme koirien haukuntaan ja naisen ääneen, joka käski koiria olemaan hiljaa. Lievässä paniikissa nousimme istumaan ja katsoimme ison ruskean koiran juoksevan kohti. Se tuli hyppimään syliin lievästi sanottuna, innostuneena. Niin innostunut oli tämä yksilö, että lirautti ureat syliimme ja toiselle makuualustalle. Koiran nimi oli Morris, kertoi tämän omistaja ja pienen hetken siinä rupattelimme tuttavallisia ja pakenimme paikalta. Kusi-Morrikselle lahjoitin loput nötkötistäni, jota en saanut itse syötyä huonosti avatun purkin ansiosta. Kohti Saukonojaa.

Saukonojalla matka meni erittäin mielenkiintoiseksi. Ympärillämme oli jatkuvasti järsittyjä puita, joiden kantojen äärellä olevat puulastut olivat selkeästi tuoreita. Puita oli purtu aivan lähiaikoina. Vähensimme omaa puhettamme ja jatkoimme matkaa rauhallisimmin melanvedoin. Juuri saapuessamme pienelle suvantoalueelle, kuului molskahdus. Eikä se ollut sellainen molskahdus, jonka särki tekee hypätessään pinnalle. Se molskahdus kuulosti kuin olisi lapsi hypännyt laiturilta veteen. Tätä seurasi uusi molskahdus. Ja seuraava. Kanadanmajavia.

Pysähdyimme alueelle huomataksemme, että rannalle oli rakennettu kunnioitusta herättävä majavanpesä. Olimme lähellä. Melat kanootin sisäpuolelle ja äänettöminä jäimme kellumaan kaislikkoon pesän lähelle. Molskahdukset jatkoivat tapahtumistaan, mutta emme nähneet majavia missään. Välillä, majavan päättäessä pitkän sukelluksensa pesältä joelle, pystyimme kuulemaan raskaan hengityksen. Se kuului aina läheltä kaislikoiden keskeltä, mutta näköhavaintoja emme vielä saaneet.

Istuimme varmasti tunnin paikallamme kanootissa kuunnellen luontoa ympärillämme. Sitten oli selfieiden aika. Maantieteilijä-biologi ystävättäreni otti Gopron kanootin pohjalta ikuistaakseen olemassaolomme tässä uunikissa ympäristössä. Kuinka ollakaan, juuri sillä hetkellä kun hän tuijotti selfietikun päässä olevaa action-kameraa, minä näin sen. Pesän luota kaislikoiden välistä uiskenteli viheliäinen kanadanmajava kaikessa hiljaisuudessa. Äänettömästi osoitin otusta ja yritin saada retkikuntamme toisen jäsenen huomion kiinnittymään tähän tuholaiseen. Pää ei kuitenkaan kääntynyt, joten kuiskaten käskin häntä katsomaan ja siinä samassa kanadanmajava sukelsi muodostaen äänekkään loiskahduksen ja säikäyttäen meidät molemmat. Tämä hätäinen havainto oli jäävä ainoaksi ja viimeiseksi tällä reissulla. Jatkoimme matkaa Yliselle Rautjärvelle, jonka niemenkärjessä teimme Trangialla ruuat ja kävimme levolle.

Retkikunnan yhteisselfie sekunteja ennen majavahyökkäystä.

 Viimeinen päivä ja finaali. Evojoki. Blogeista tai muualtakaan internetin syvyyksistä emme olleet ennen reissua löytäneet tietoa, joka vahvistaisi joen ensinnäkään oleva melottavassa kunnossa. Lähdimme kuitenkin yrittämään. Luonto, majavat ja metsittyminen loistivat vahvana koko joen osalta. Vastaamme tuli taas lukuisia puita, joiden takia piti nousta ylös kanootista jokeen seisomaan nostaaksemme kanoottimme tavaroineen puusta yli. Lisäksi, Evojoki oli ajoittain myös erittäin matalaa, jolloin ongelmaksi saattoi muodostua yksinkertaisuudessaan se, että meidän painollamme lauttamme jäi kiinni pohjastaan.

Melontamme ei siis ollut kovinkaan yhtäjaksoista, vaan lyhyitä hetkiä kerrallaan, joita seurasi aina jonkinlainen luonnon ja/tai ihmisen muovaama este joka huusi keskeyttämään retken ja palaamaan kotiin pleikkaria pelaamaan. Me emme kuitenkaan ole sokerista leivottuja vaan hyvä huumori ja taistelutahto säilyi koko reissun ajan, välillä ei hammasta, vaan energiapatukkaa purren.

Matkamme varteen osui mökki, jonka edessä seisoi vanhempi naishenkilö. Saapuessamme hänen näköpiiriinsä, alkoi hän nauraa hillittömästi.

”HAHAHA, miten te ootte päässy tänne asti, ootteko melonu koko matkan?”

”Helposti, vähän ollut esteitä, mutta kyllä tää tästä. Helpottuukohan tää edessä päin?”

”HAHAHA ei helpotu, paljon kiviä tulossa edessä päin ja koskia!”

Mummon pelottavan naurun kaikuessa pienellä joella jatkoimme matkaa. Kyllä me nyt selvitään!

Eteen tuli ensimmäinen pieni koski. Pohjan ollessa erittäin kivinen, olimme pakotettuja nousemaan kanootista, ja livuttamaan sitä käsillämme kohti koskea, jonka kohdalla päästimme paattimme matkaan itse perässä kivien päällä pomppien. Kun taas saavutimme kanootin, nousimme hetkeksi kyytiin, meloimme minkä voimme, ja annettiin sen taas tilanteen niin pakottaen, lipua omia aikojaan. Lounaan vietimme matkan varrella tulleessa laiturissa, joka kuului kauan sitten unholaan vaipuneeseen mökkikokonaisuuteen.

Ei paljon pelota esteet ja nauravat mummot.

Sinne lipuu uljas paattimme, loiskittiin itse perässä.

Ilta kuitenkin laskeutui vasten tahtoamme, ja tajutessamme voimattomuutemme aikataulujen edessä, nousimme joelta pois ennen määränpäätämme. Padasjoentien risteytyessä Evojoen kanssa, näkyi mäen laelta maatila. Pelastus. Tästä meidät tulisi joku puolentoista tunnin jälkeen noukkimaan. Kanootista tavarat pois ja tienvarteen. Kanootti nousi joen pohjalta viimeisillä voimavaroilla, mutta olimme nyt kuivalla maalla. Auringon laskiessa söimme vielä illalliseksi nachoja ja salsakastiketta täysjyväpatukoiden toimiessa side-dishinä.

Loppukaneetti, aivan mahtavaa! Kolme päivää taistelua luontoa vastaan Evon upeissa maisemissa. Nähtiin majava, tai ainakin sen pinnalla porskutteleva pää, Kusi-Morris ja kokemuksena minulle ensimmäinen melontavaellus. Yksikään kaatunut puu, matala silta, pato tai muukaan este ei ollut meille tarpeeksi vahva, loppuun asti oltaisiin menty jos vaan aika olisi riittänyt. Evojoki, we will be back!

Extreme-urheilutauko.

Tämä reissu ja 25.-27. Heinäkuuta suoritettava Repoveden Kaakkurinkierros tulevat hyvin toimimaan harjoituksena tulevalle Annapurna Circuitille, jolla olisi tarkoitus kiertää koko Annapurnan massiivi vähän alle kahdessakymmenessä päivässä. 8 päivää lähtöön ja pieni paniikki alkaa olla jo päällä. Kohta sitä könytään happivajeessa ja kakitaan reikään lattiassa.

ME SO EXCITED. 

FINLUANIA

Namaste!

Meinaa ilmeisesti nepalin kielellä jonkinmoista tervehdystä ja aloitan kulttuuriin tunkeutumisen varovaisesti tällä sanalla. Kastimerkkejä  maalailen kun koen sen olevan ajankohtaista, eletään nyt hetki hetkessä ensin.

Nyt pyörivä viikko on ollut Keski-Aasian ylänköjen valloitusten kannalta erittäin toimelias. Olen saanut matkalle mukaan vanhan liettualaisen toverini, jonka kanssa viime maanantaina organisoimme ensimmäisen suunnittelukokouksen matkan tiimoilta. Tapasimme vuonna 2012 ollessamme Erasmus-kurssilla Portugalissa tutustumassa maan pohjoisessa osassa sijaitsevaan tuppukylään Bragancaan. 

Loppuunsa hiottu taito puhua paskaa yhdisti heti ensimmäisistä kurssipäivistä lähtien, ja olimmekin kahden viikon jälkeen kehitelleet omille kotimaillemme dystopiset vaihtoehtohistoriat, joihin ei vieläkään kukaan muu taida kunnolla päästä sisälle. Sitä ovat seuranneet säännöllisen epäsäännölliset Skypekokoukset, jotka ovat kuitenkin kantaneet ystävyyden elossa tähän hetkeen saakka.

Kuinka ollakaan, tällä kyseisellä kaverilla sattui planeetat pyörimään omien planeettojeni kanssa linjaan niin, ettei hänellä ole mitään estettä lähteä työskentelemään ilmaiseksi Nepaliin ensi syksynä. Tämän kuultuani laitoin viestiä omalle työnantajalleni Pokharaan, ja sieltä viikon viiveellä pystyttiin järjestämään meille molemmile työpaikat samanlaisissa yhtiöissä ja oma kämppä.

Oma kämppä Nepalissa. Kun 14-vuotiaana katsoin ensimmäistä kertaa Madventuresia, innostuksesta housuun pissaillen, oli jaksossa keskitytty juurikin Nepaliin. Kun jakso loppui, kävin huutamassa porukoille alakertaan jotain sekavaa tähän tyyliin:

”Kelatkaa nyt siel saa hostellist huoneen kahel eurol ja voi syödä lehmän feissiii, Tunna melkei oksens siit ei hitto haha”

Ja aina jotenkin pettyneenä vaapuin takaisin yläkertaan, kun vanhempien innostus ei koskaan noussut omalle tasolleni: ”Käy nyt se lukio eka ja lähe sit syömää lehmän feissii”.

Unelma matkasta Nepaliin on kuitenkin ollut elossa näistä hetkistä lähtien, matkan tarkoitusperät ovat ehkä osoittaneet kuitenkin pientä henkistä kasvamista. Voisin väittää, että työharjoittelun suorittaminen tässä maassa, vielä välillä Himalajalle kavuten, on pienimuotoinen unelma käymässä toteen.  

Ensi viikolla poliisilaitokselle mutisemaan, jos vaikka vaihtaisivat kymmenen vuotta vanhan kuvani passissa uuteen. Ei riittänyt huumori korealaisella  lentokenttähenkilöstölläkään enää, kun sitä kotiin tullessa heilutteli. 

Tämmöset miehet vie kohta porukkaa vuorille.

Uudet, vähähappiset tuulet

 

Moi. Onks tääl ketään enää? Ja ehei, teitä Bloggerin jenkkimoderaattoreita ei lasketa, kun teille maksetaan näiden sivujen syynäämisestä. Menkää pois.

Syy tänne kirjoittamiseen on ylitsepääsemätön odotuksen tunne. 2015 tuo minulle uuden mahdollisuuden viettää uusi pitkä ajanjakso Aasiassa. Kuuset ei oo palmupuita, siitä ei pääse mihinkään. Se on ihan sama lukeeko tätä kukaan, kunhan saan purkautua johonkin suuntaan. Käsittelen tätä blogia ikäänkuin vaaleanpunaisena päiväkirjanani, josta olen sen muovilukon hukannut. Lukee ken lukee.

2014 vuoden kevät on jo kaukana takana ja Etelä-Korean opiskelu-urakka on vain kasa kauheita, tuntemattoman kielen ja kulttuurin täyttämiä painajaisia. Rakkahin isänmaa Suomi, olet ottanut minut erittäinkin hyvin vastaan. Pyöräretket Helsinkiin, mökkiviikonloput Urjalassa ja Houtskarissa ja talven perinteinen synkkyys niin ulkona kuin pään sisällä. Kiitokseksi tästä kaikesta karkaan jälleen luotasi.

En tee tätä haistatellakseni, rakastan sinua, järviäsi, firsbeegolfratojasi ja erittäin yritteliästä talveasi, joka pistää minut kaivamaan vuorotellen sukset, vuorotellen polkupyörän varastosta. Lukuisia kertoja. Lähden sen takia, että liiallinen tottuminen ja turvallisuuden tunne passivoi ja pakottaa oman peiton alle piiloon pahalta maailmalta.

En halua löytää itseäni tilasta, jossa olen äärimmäisen iloinen esimerkiksi siitä, että Kimmon toinen tuotantokausi löytyy Netflixistä. Suomi, olet liian mukava ja se pistää ajattelemaan suhdettamme vakavissani ja ahdistumaan. Ehkä jonakin kauniina päivänä pystyn katsomaan sinua silmiin, polvistua, ottamaan asuntolainan ja kasvamaan aikuiseksi. Mutta niinkuin lapsuudessani huoneen seinää julisteen muodossa koristanut Aragorn sanoisi: ”It is not this day!”     

Tämän vuoden syksyllä on minun määrä suorittaa toinen ammattikorkeakoulun harjoittelujaksoni jossain matkailualan yrityksessä, saadakseni opintoni kunnialla päätökseen. Alunperin ajatus henkilökohtaisten unelmien ja työkokemuksen risteyttämisestä muotoutui pääkoppaan vaikean krapulan siivittämänä aamuna. Päänsärky, jano ja kuittikasa pistivät avaamaan läppärin. Sängyn pohjalla makaava, morkkiksesta turvonnut poika päätti muuttaa tulevan vuoden 2015 kulkua kirjoittamalla sähköpostin Nepaliin.

”Hello. I would be interested in working in your trekking company to do my internship next year. If this is possible, I could send you my CV and a motivation letter”

“Yes, when you come here? You can live at my home and use the company’s motorbike. Very easy job for you”

Mitä? Haha, meitsi lähtee trekkausmatkatoimistoon matkavirkailijaksi ja osa-aika sherpaksi Nepalin Pokharaan.

Mount Everest, nyt liippaa lähelt.