Punaisia paholaisia joka puolella

Joo elikkä, on täällä muutakin tehty ku hakattu Suomen lippua ties minkä kukkulan päälle. Edellinen posti kusee blogin kronologisuuden vain sen takia että oli pakko pojan avautua kaikesta pahasta mitä maailma hänen selkäänsä sylkee. Nyt olo on kuitenkin parempi ja Jimjilbangin hierovien kylpyjen rauhoittamana voin turinoida teille kahdesta tapahtumasta, joita kävin ihmettelemässä menneellä viikolla ennen Jirisanin tragediaa.

Viime keskiviikko-iltana pelattiin Seoulin jalkapallo-stadionilla Etelä Korea – Tunisia jalkapallo-ottelu. Olin tähän asti jostain syystä vältellyt kaikenmaailman urheilutapahtumia, vaikka tiesinkin että täällä ne hoidetaan suuren maailman malliin. Ehkä viime kesäinen HJK:n kausilipun ostaminen ja sitä seurannut pettymys ja turhautuminen suomalaisen ammattijalkapallon tasoon oli psyykkisenä muurina minun ja korealaisen urheilukulttuurin välissä.

Stadionin ulkopuolella oli erittäin eläväinen meno ja punaiseen pukeutunutta kansaa oli joka puolella. Red Devils-lempinimellä kulkeva joukkueella oli kyllä näköisensä fanit, kaksi kolmesta korealaisesta kulki pirunsarvet päässä valmiina kannustamaan joukkueeensa voittoon.

Ottelu sinänsä oli pettymys, Tunisia voittaessa ottelun 0-1 vahingossa syntyneestä yksin läpi tilanteesta. Korealainen yleisö kuitenkin piti tunnelman yllä koko ottelun ajan, ja jokaiselle oli jaettu kannustamista varten pahvilätkäkin jota sitten nostettiiin enemmän tai vähemmän rytmitajuisesti.

Pelin loputtua kentällä alkoi aikamoinen valoshow. Jalkapallon MM-kisat Brasiliassa on iso juttu jokaiselle joukkueelle, jotka sinne karsintojen kautta menolipun saavat, eikä Korea ollut poikkeus. Stadioni pimeni ja fanien punaiset pirunsarvet välkähtivät päälle. Valtavat valonheittimet  seurasivat pelaajia heidän juostessaan kentälle ja kohta stadionilla oli vähän vajaa kolmekymmentä valaistua soturia, jotka muodostivat Korean jalkapallomaajoukkueen tulevia kisoja varten.  Varmaan aika huima fiilis pojilla, kun monta tuhatta ihmistä tuijottaa ja kannustaa. Toivottavasti tunne jatkuu läpi kisojen ja voivat palata selkä suorana Seouliin. Häviäminen kotonaan joukkueella, joka ei edes kisoihin päässyt, ei nimittäin ole toivottavin kenraaliharjoitus kahta viikkoa ennen kuin pitäisi taidot näyttää toisella puolella palloa, koko maailman seuratessa jännittyneenä.

Toinen mainitsemisen arvoinen tapahtuma oli käyntini Pohjois-Korean rajalla ja demilitarisoidulla alueella. Ainoa tapa päästä tätä passiivisaktiivista sota-aluetta katsomaan, oli maksaa matkayhtiölle noin sata euroa, että ottaisivat huostaan päiväksi. Alueilla kulkeminen oli hyvistä syistä letkassa kulkemista ja ohjattuja 

valokuvan ottopaikkoja.

”Katsokaa, tuolla on silta, mikä menee Pohjois-Koreaan. Katsokaa, tuolla on juna-asema, jolla pääsee Pohjois-Koreaan. Tuolla on toinen silta kans sinne! Tossa Pohjois-Korealaiset tappoivat kirveellä kaksi amerikkalaista sotilasta 1970-luvulla. Saittehan hyviä kuvia? No sepä hyvä, eteenpäin!”

Itseasiassa Dorasanin juna-asema oli erittäinkin mielenkiintoinen yksityiskohta tällä seikkailulla. Se on siis juna-asema, täydessä valmiudessa lähettämään junan Pohjois-Korean pääkaupunkiin, Pjyongjangiin, siinä vaiheessa kun rauhan torvi kajahtaa ja Koreat yhdistyvät jälleen kerran. Tämän utopian tapahtuessa, ainakin siis asemalla olevan kartan mukaan, Eurooppa olisi yhdistetty kaikkiin kolkkiin Aasiaa rautatien avulla. Kelatkaapa ostavanne junalippu Helsingin rautatieasemalta, jossa pääteasemana lukee Seoul ja perillepääsyyn on aikaa muutamia viikkoja. Aika pähee ajatus mun mielest. ET SILLEE.

Alistuminen turistibusseihin ja muiden kehittämiin aikatauluihin totta kai on ainoa vaihtehto, jos rajan haluaa nähdä ja nyt siellä ainakin on käyty. Nyt voi ämpärilistalta taas yhden asian vetää yli ja kuollessa hymy naamallani on taas asteen leveämpi. Enkä sano, että turistisoituneisuus kokonaan tuhosi autenttisuutta.

Tunnelma varsinkin aivan rajan kupeessa oli pingottunut, molempien maiden sotilaiden tuijottaessa toisiaan herkeämättä. Harmi, että tollasia hommia joidenkin joutuu täällä eläessään tekemään, mutta sille ei pieni ihminen voi yhtään mitään. Mutta mitä pieni ihminen voi tehdä, on ottaa valokuvia heistä ja poseerata heidän vierellään kuin mikäkin tonttu.

Liikuin australialaisen ja amerikkalaisen miehen kanssa koko matka ajan. Mielenkiintoisin hetki oli kun olimme ruokatauolla, ja amerikkalainen selitti olevansa asianajajan tehtävissä Saipan-nimisellä saarella, joka kuuluu Pohjois-Mariaanien saariryhmään. Saipanin sijaitsee Tyynellämerellä, Mariaaneilla ja on Yhdysvaltain hallintoalue.

Oli viihdyttävää kuunnella saaren hallituksen keskeneräisistä hankkeista, vinoutuneesta politiikasta ja alkuperäiskansojen vallankahvasta.  Esimerkiksi, hän luonnehti matkailualan yhtiöiden odottavan saaren olevan jossain vaiheessa yksi maailman suosituimmista häämatkakohteista. Kysyessämme Saipanin paikallisista nähtävyyksistä, mies oli jo valmiiksi rakentanut täydellisen häämatkalaisille sopivan päiväpaketin.

”Hääpari aloittaa nukkumalla yönsä hotellissa, joka on Titanicin rekonstruktio. Aamupalan syötyään, he voivat mennä ihailemaan lentokenttää, josta Enola Gay nousi ilmaan. Illan hämärtyessä päivän voi päättää romanttisesti kalliolle, josta toisen maailmansodan aikaan tuhat japanilaista hyppäsi kuoleemaansa, koska eivät halunneet jenkeille antautua”

Elämä on parasta!

Iltasatu

"Sancheong on ku Suomen Lahti. Iha sisäänpäinkääntyny ja hylkii kaiken uuden ulos omilla oksettavilla yksityiskohdillaan" - Niklas, syntyperäinen lahtelainen.

Vanha mies ja hänen poikansa ovat kavunneet ullakolle. Ilma on tunkkainen, ja koska talo on vanha harjakatto, on huone kulmistaan erittäin matala ja pimeä. Auringon valo ei paista kuin keskikäytävään, jonka molemmilla puolilla kohoavat puiset, lahoavat tukipilarit. Aiemmin päivällä vanhan miehen ollessa aamukahvin keitossa, etuoveen koputettiin.

Vanhus otti kävelykeppinsä ja linkutti ovelle. Sen takana olevilla portailla seiso naapurin mökissä asuva täti, joka piteli navakasti kiinni vanhuksen pojan korvalehdistä. Hän näytti erittäin tuohtuneelta. Rauhallisesti vanhus raotti ovea edelleen niin, että molemmat pääsivät astumaan hänen tupaansa.

Naapurin täti kertoi vanhukselle pojan olleen varkaissa hänen maatilkuillaan ja kiristänyt tädin lasta kertomasta asiasta eteenpäin, kun tämä oli hänet nähnyt. Vanhus sanoi rauhallisesti hoitavansa asian kontolleen, katsoen samalla poikaansa syvälle silmiin. Naapurin täti loi ehkä hieman epäilevän katseen vanhukeen ja painui takaisin omalle pihalleen jatkamaan auringonkukkiensa kastelua, jotka näin aikaisena keväänä olivat jo kohonneet ylivertaisiin mittoihin.

Vanha mies kurottautui  ullakon ikkunanpuoleisen päädyn oikeaan kulmaan, ja nosti sieltä esiin vanhan punaisen repun. Poika odotti peloissaan taaempana, miettien mahdollista tulevaa rangaistusta. Kyyneleet valuivat hänen silmistään. Repun nyörit avautuivat ja vanha mies laittoi kätensä sen sisuksiin. Ulos repusta sinkoutui vanha kirja, jonka kannet olivat tummanruskeat. Sivujen välistä pilkotti kultainen narunpätkä, joka toimi kirjanmerkkinä. Vanhus käski poikaa istumaan ikkunan alle ja nojaamaan vanhaa puuseinää vasten. Avaten kirjan merkin kohdalta, hän istui pojan viereen ja ikkunasta kajastava auringon valo osui  vanhuksen kämmenissä olevaan nidokseen.

Vanhus käänsi katseensa poikaan ja pyyhki kyyneleet hänen silmistään.

”Ole aivan hiljaa ja kuuntele tarkasti”, vanhus sanoi ja alkoi lukea.

Olipa kerran Korean niemimaalla kaksi suomalaista kaverusta. Toinen heistä oli innostunut vuorikiipeilystä, kavuttuaan eräälle huipulle kaukaisella saarella Filippiineillä. Toinen heistä, Niklas oli valmistautumassa vaeltamaan kuukauden päivät Nepalissa seuraavana kesänä. He muodostivat eräänä kesäisen kauniina viikonloppuna retkikunnan, jonka määränpäänä oli matkata Sancheongin kylään, Korean keskiosissa. Sancheong nimittäin kuului Jirisanin luonnonpuistoa reunustavaan maakuntaan, ja oli otollinen majapaikka ennen luonnonpuistoon matkaamista.

Kaverukset nousivat bussista, auringon alkaessa jo punertaen laskemaan. Illan valossa kylä näyttäytyi kutsuvana ja sekä Otto että Niklas olivat odottavaisin mielin seuraavana päivänä koittavasta Cheonwangbongin huipun valloituksesta. Ensiksi hyvin nukuttu yö tässä mukavassa maalaiskylässä, mihin rahan mahti ja muu ihmisen itse luomat ongelmat eivät ole vielä tietänsä löytäneet. Eväät ostettuaan parivaljakko painui kylän ainoaan motelliin, pakkasivat rinkat tasaisesti ja kävivät pienen iltalukemisen jälkeen yöpuulle.     

Kello soi ennen kukonlaulua, ja Niklas laittoi musiikkia soimaan nostattaakseen seikkailumieltä. Aamu valkeni nopeasti, ja kaukana nousevat vuoret loivat painostavat varjot auringolta peittävilleen metsille. Sanheongin linja-autoaseman kulmassa oli pieni rakennus, jonka ovi oli rakosallaan. Oven edessä oli kolme taksia, ja kaverukset päättivät mennä koputtamaan varovaisesti. Taksikuskit nukkuivat sikeästi, mutta he saivat yhden herätettyä ja mies tiesi oitis poikien haluavan Yungsan-rin informaatiopisteelle, jotta voisivat tulevan 18 kilometrin patikan aloittaa.

Jalat iskivät autosta vuorien välissä olevan laakson asfalttiin noin kuuden maissa aamulla, ja vaikka kyyti olikin hintava, ei se pilannut tunnelmaa. Pojat olivat nyt päässeet luonnon keskelle, jossa raikas ilma ja lintujen laulu hukuttivat alleen kaverusten omat, nyt vähäpätöisiltä tuntuvat ongelmat, ja toivat tilalle rauhallisuuden ja vain yhden hetkittäisen mielenkiinnon kohteen – huipulle kapuamisen.

Vaikka kaverukset olivatkin kiinnostuneita vaeltamisesta ja vuorista, eivät he olleet pakanneet mukaansa tarpeeksi paljon, tai oikean tyyppisiä eväitä. Rinkoissa oli yhteensä kuusi litraa vettä, vähän tonnikalaa, banaaneja, suklaata, energiajuomat ja pari tikkaria. Huipulle oli matkaa vain 5,4 kilometriä, mutta se tuli olemaan koko ajan jyrkähkössä kulmassa nousevaa maastoa, jonka pohjasta kaveruksilla ei ollut tietoa. Huipun jälkeinen osuus oli kuitenki tulossa olemaan rankin osa vaellusta. Reitti kulki korkeimmalta huipulta matalemmille ja polku tulisi olemaan vuoroin laskevaa, vuoroin nousevaa, ennen kuin se tiputtautuisi 18 kilometrin päässä olevaan Yupyeongin laaksokylään.

Taksi oli jättänyt heidät aivan liian aikaisin, ja poikien tuli kävellä noin kahden kilometrin pituinen pätkä autotien vartta, kohti informaatiopistettä, josta itse polun oli määrä alkaa. Alusta oli jaloille ankara, mutta ajatus kotvan takana odottavasta mättäästä ja pehmeästä hiekkapohjasta piti ajatukset positiivisana ja askeleen tiheänä.

Informaatiopiste oli täynnä Korealaisia. Oli viikonloppu ja vuorella oli ruuhkaa. Vaeltaminen, luonto ja vuoret ovat aina olleet tällä puolen maailmaa paikallisten lempitapoja viettää aikaa työn ja muiden askareiden ulkopuolella. Oli  isoja ja pieniä ryhmiä, pariskuntia ja muutama yksinäinenkin patikoija, tarkoituksenaan kiivetä tuon samaisen huipun korkeimmalle kohdalle.

Kaverukset laskivat jalkansa polulle ja huomasivat sen muodostuvan isommista ja pienemmistä kivenlohkareista, jotka vaativat päälläkävelijältään varovaista askelta ja huolellisuutta. Niklas oli juuri edeltävällä viikolla käyny maan pääkaupungissa Seoulissa ostamassa itselleen aivan uudet patikointia varten suunnitellut kengät, ja ne joustivat ja tukivat jalkaa juuri oikein hieman vaivalloisessa maastossa. Otolla taasen katukaupasta ostetut parista kymmenestä eurosta vajaaksi jäävät lenkkikengät eivät kunnolla häivyttäneet kovan maan tärähdystä jalkaan, ja kipu alkoi jo ylös noustessa heijastua jalkapohjasta ylöspäin kohti pohkeita ja polvia.

Aurinko alkoi jo yhdeksän aikoihin paistamaan armotta. Sitä kiertelevät valkopilvet loivat hetkittäisiä suojia kaverusten retkikunnalle, mutta suurimman osan ajasta porotus oli suorastaan raastava. Maisemat alkoivat myös näyttäytymään upeina heidän edessään, ja huippu häämötti jo noin tunnin kävelymatkan päässä. Taksin hinta oli unohtunut jo kokonaan mielestä, ja pienestä kivusta huolimatta retkikunta eteni mukavaa vauhtia.

Kello oli kymmenen, kun kaksikko saapui vuoren huipulle. Sitä oli edeltänyt kahdensadan metrin jyrkkän nousu, joka osittain joutui taittamaan ottamalla tukea köydestä, joka oli ripustettu viimeisten huippua edeltävien portaiden alkupäähän.  Tämä viimeinen pätkä oli vaativa ja otti kolme lyhyttä taukoa ennen kuin viimeiset, väsyneet askeleet johtivat huipun läheiselle kivelle, jonka juurelle kaverukset tiputtivat rinkkansa.

Olo oli suurenmoinen, huipulta näki joka suuntaan satoja metrejä, ja pilvetön sää antoi kaiken oikeuden maisemalle paistatella omassa kauneudessaan. Joka puolella oli puiden peittämiä vuoria,pieniä laaksoihin sijoitettuja kyliä ja ilmaa halkoivat korpit, jotka ilmeisesti nauttivat näistä jylhistä maisemista samalla tavalla kuin kaveruksetkin. Oli päivän ensimmäinen eväshetki, purkki tonnikalaa ja kaksi banaania. Kahden litran vesipullosta katosi noin puolet ja Otto kävi ruoan jälkee pyytämässä korealaisilta hyönteiskarkotetta. Oli nimittäin erikoista vuorenhuipulle, että siellä kuhisisi hyönteisiä kuin suolla hyttysiä. Kirvat ja muut lentävät ötökät olivat vallanneet kaverusten vaatteet, ja varsinkin Oton valkoinen paita kuhisi aivan mustanaan niitä.

Huipulla ei vietetty kovinkaan paljoa aikaa, koska ensiksikin se oli täynnä ihmisiä ja toisekseen siksi, koska matkan ollessa vielä alle puolessa välissä, oli liikuttava nopeasti. Sanhceongin kylässä kaupat ja ravintolat sulkevat ovensa jo illtayhdeksän maissa, ja oli tärkeää että retkikunta saisi syödäksensä ennen kuin matkan uuvuttaman käyvät nukkumaan.

Ja todellakin, reitti ei ainakaan helpottunut huipulta lähdettäessä, sillä laskuosuudet olivat jyrkkiä ja epätasaisia ja nousut uusille, pienemmille huipuille olivat kuluttavia. Maisemat kuitenkin pysyivät lumoavina ja kaukaa katsottuna korkein huippu näytti vaikuttavalta pienempien sitä ympäröidessä. Ihmisiäkään ei enää näkynyt huipun tällä puolella, suurin osa ilmeisesti laskeutui alas samaa reittiä kuin oli tullutkin, näin lyhentäen matkan pituutta yli viidellä kilometrillä. Kaverukset saivatkin kävellä kahdestaan alas päin, huolimatta satunnaisista vaeltajista, jotka heitä vastaan tai heidän ohitsensa tulivat.

Väsymys alkoi painaa mieltä, ja askel hidastui merkittävästi. Oton vasen jalka alkoi hiljalleen olla jo erittäin heikkona. Ikään kuin jalan ollessa ilmassa erillään olevat kipusäikeet yhdistyisivät yhteen kohtaan sääressä aina jalan osuessa kiviseen maahan. Niklas kulki hieman edellä ja pysähtyi aina välillä odottamaan kaveriaan, joka nyt nilkutti ja joutui ottamaan tukea milloin mistäkin, että sai jalkansa ilman sen enempiä kipuja eteenpäin.

Viimeiset neljä kilometriä olivat pisimmät, heidät ohitettiin yli kymmenen kertaa ja etäisyydet reittitauluissa eivät vain ottaneet pienentyäkseen. Reissumieltä piti yllä kuitenkin jaettu taakka ja yhteinen huumori. Vaikka taival oli pitkäkestoinen ja rankka, ei se automaattisesti tarkoittanut, että poikien mieliala oli maassa, päinvastoin. Maali oli kuitenkin jo lähettyvillä, ja kohta pääsisi jo syömään ja nukkumaan.

Näin olikin, saapuessan kylään, ei kello ollut iltakuutta enempää. Kylässä heitä vastaan saapui kaksi pientä valkoista koiranpentua, jotka seurasivat kaveruksia jonkin matkaa, ja he päättivätkin leikkiä niiden kanssa hetken. Niiden äiti, pantaan kiinnitettynä pihan muurissa, ei kuitenkaan tykännyt lastensa tutustumisesta kaksikkoon, joten he jatkoivat joen vierellä olevan talolle. He olivat viimeinkin perillä, onnellisina ja nyt oli enää löydettävä kyyti takaisin majatalolle.

Talon edessä oli kolme autoa ja muutamia paikallisia vaeltajia, juuri samalta vuorelta palanneena. Kaverukset kävivät keskustelemassa heidän kanssaan ja saivat selville, että viimeinen bussi lähtisi neljänkymmenen minuutin päästä ja pysäkille olisi vielä neljän kilometrin patikka. Rampautuneena ja väsyneenä ei tuota matkaa vaaditussa ajassa voisi taivaltaa, eivätkä he edes tienneet veisikö juuri tuo bussi Sancheongiin. Otto meni sisälle ja kysyi talossa ilmeisesti asuvalta naiselta, josko hän voisi taksin soittaa paikalle. Kielimuuri oli kuitenkin vahva, eikä keskustelusta ollut hyötyä.

Tilannetta oli kuitenkin kauempaa katsellut muuan korealainen, viisissäkymmenissä oleva mies. Hän saapui paikalle, kätteli ja kysyi mikä kaveruksilla oli hätänä. Tilanteen valjettua miehelle, hän tutki jonkin aikaa puhelintaan, eikä juuri puhunut. Otto ja Niklas odottivat hieman kärsimättöminä, sillä tilanne vaikutti kuin olisikin epävarmaa saada paikalle taksia, joka kuitenkin näin myöhään illasta oli ainoa vaihtehto.

Mies kuitenkin laski kännykän ja teki heille tarjouksen. Taksimatka tulisi olemaan pitkä, oli kuulemma vaikea saada kuskeja ylös vuorille ja hinta saattoi nousta yli 50 000 wonin, joka vastasi noin neljääkymmentä euroa. Koska kaverukset olivat Suomesta ja paikallisten mittapuulla rikkaita, mies oli haistoi mahdollisuuden tilanteessa, ja tarjoutui ottamaan meidät kyytiinsä taksin arvioidulla hinnalla.

Tilanne oli erittäin tukala, sillä miehen ehdotus saattoi olla ainoa vaihtoehto, mutta ihan periaatteesta eivät kaverukset halunneet tätä kyytiä ottaa, koska mies tietoisesti vain käytti heidän ahdinkoaan hyväkseen ja yritti nyhtää heiltä mittavan määrän rahaa omaan taskuunsa.Taksi saattoi olla kalliimpi tai halvempi, mutta aikaa se veisi ennen kuin heidät täältä taksi pystyisi hakemaan.

Lopulta eivät pojat parempaa ratkaisua nähneet kuin hypätä miehen kyytiin.Niklas hyppäsi takapenkille kahden rinkan kanssa ja Otto etupenkille. Ennen kuin hän ehti mukavaa asentoa ottaa, oli mies ojentanut kätensä ja pyytänyt maksua ennen kuin auton käynnistäisi. Viisikymmentä tuhatta vaihtoi omistajaa, ja mies selkeästi oli mielissään tehdessään näin hyvän kaupan.

Matka kulki vuoristoista tietä alaspäin. Kaverusten mieliala oli alhaalla, sillä kuljetusten hinta oli yhtäkkiä noussut pilviin, ja miehen pitäessä yliystävällistä jutustelua yllä, eivät pojat saaneet rauhassa suhtautua tilanteeseen. Oli pakko vain kuunnella. Sancheongin kylä saapui yllättäen erittäinkin nopeasti vuorten takaa. Auto kyyti oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia, ja nyt viimeistään oli kaveruksille selkää, että heitä oli huijattu maksamaan enemmän kuin oli tarpeeksi.

Motellin värit välkkyivät illan pimetessä, kun auto pysähtyi sen nurkalle. Nopeat kiitokset, ja kaverukset nousivat pahoin mielin autosta. Oli kiire suihkun kautta vaihtamaan vaatteita, että ehtisivät ajoissa ravintolaan syömään. Koko matkan he olivat nälkäisinä ajatelleet täyttävänsä mahansa patikan jälkeen paikallisella barbeque aterialla.

Kello oli puoli yhdeksän, joten sulkemisaika oli käsillä. He astuivat ravintolaan, jonka olivat aikaisemmin päivällä tarkastaneet sopivaksi, mutta kaksi naista viittilöivät heille, että on jo liian myöhä. Kaverukset kääntyivät jo etsiäkseen uuden, mutta heidät vedettiinkin sisälle, aikaa löytyikin vielä parin annoksen valmistamiseen.

Ruoaksi he tilasivat, kaksi 160 gramman liha-annosta  ja kylkeen kasvislajitelman. Lihat paistuivat heidän edessään, ja sen tullessa valmiiksi söivät he kaiken suurella ruokahalulla. Palanpainikkeena toimi paikallinen olut, joka maistui raastavan kahdentoista tunnin vaelluksen jälkeen erittäinkin hyvältä.

Tuli kuitenkin laskun aika ja ravintolaa pitävät kaksi naista pyysivät heitä maksamaan kolmesta annoksesta lihaa, vaikka Niklas ja Otto olivat vain kaksi tilanneet. Vuorotellen he yrittivät selittää tilanteen uudeelleen ja mahdollisimman selkeästi. Otto yritti selkeyttää tilannetta piirtämällä kuittiinkin tilanteen, mutta naiset vetosivat siihen, etteivät sanaakaan ymmärtäneet. Oli vain pakko maksaa.

Pettyneinä he palasivat motelliin ja sammuttivat valot samoin tien. Halu poistua kaupungista oli ylitsepääsemätön, mutta yön yli oli nukuttava ennen kuin bussi heidät veisi takaisin maan pääkaupunkiin ja kotiin.

Aamu valkeni ja kaverukset saapuivat bussiasemalle. Patikka oli suoritettu kunnialla, vuori oli valloitettu, mutta jäljellä oli vain paha maku ihmisistä, joita he olivat joutuneet tapaamaan eilen, patikan väsyttäminä ja rampauttaneina. Bussimatka meni erittäin hitaasti, ja ikävä takaisin Suomeen oli erittäin kova. Kaveruksilla oli vielä kuitenkin kuukausi ennen kuin pääsisivät maasta lähtemään.

Ihmiset, jotka ajattelevat vain omaa mahdollista hyötymistään, tai  hyväksikäytämistä tilanteessa, jossa toinen on apua tai perupalvelua vailla, ovat ajattelemattomia. He saavat hetkittäisen ilon käsissä pitelemistään rahoista, mutta eivät nää sitä, miten asia vaikuttaa toiseen osapuoleen.

Palatessaan Seouliin, Otto oli todella allapäin. Hän mietti mitä asialle voisi mahdollisesti tehdä. Hetken arvuuttelun jälkeen hän avasi tietokoneen ja kirjoitti tarinan ylös selkeyttäkseen itselleen millainen ihminen hän itse haluaa ja ei halua olla, ja eli elämänsä onnellisena loppuun saakka.

Sen pituinen se.

Vanhus sulki kirjan ja katsoi poikaa syvälle silmiin. Poika ei enää itkenyt vaan hymyili. Hän ymmärsi tasan, miksi vanhus tämän tarinan hänelle oli lukenut. Ottaen tukea istuvan vanhuksen hartiasta hän nosti itsensä pystyyn, ja lähti pyytämään anteeksi naapurin tädiltä ja hänen lapseltaan. Parin päivän päästä he olivat 

parhaita kavereita.

Kiitos.