Punaisia paholaisia joka puolella

Joo elikkä, on täällä muutakin tehty ku hakattu Suomen lippua ties minkä kukkulan päälle. Edellinen posti kusee blogin kronologisuuden vain sen takia että oli pakko pojan avautua kaikesta pahasta mitä maailma hänen selkäänsä sylkee. Nyt olo on kuitenkin parempi ja Jimjilbangin hierovien kylpyjen rauhoittamana voin turinoida teille kahdesta tapahtumasta, joita kävin ihmettelemässä menneellä viikolla ennen Jirisanin tragediaa.

Viime keskiviikko-iltana pelattiin Seoulin jalkapallo-stadionilla Etelä Korea – Tunisia jalkapallo-ottelu. Olin tähän asti jostain syystä vältellyt kaikenmaailman urheilutapahtumia, vaikka tiesinkin että täällä ne hoidetaan suuren maailman malliin. Ehkä viime kesäinen HJK:n kausilipun ostaminen ja sitä seurannut pettymys ja turhautuminen suomalaisen ammattijalkapallon tasoon oli psyykkisenä muurina minun ja korealaisen urheilukulttuurin välissä.

Stadionin ulkopuolella oli erittäin eläväinen meno ja punaiseen pukeutunutta kansaa oli joka puolella. Red Devils-lempinimellä kulkeva joukkueella oli kyllä näköisensä fanit, kaksi kolmesta korealaisesta kulki pirunsarvet päässä valmiina kannustamaan joukkueeensa voittoon.

Ottelu sinänsä oli pettymys, Tunisia voittaessa ottelun 0-1 vahingossa syntyneestä yksin läpi tilanteesta. Korealainen yleisö kuitenkin piti tunnelman yllä koko ottelun ajan, ja jokaiselle oli jaettu kannustamista varten pahvilätkäkin jota sitten nostettiiin enemmän tai vähemmän rytmitajuisesti.

Pelin loputtua kentällä alkoi aikamoinen valoshow. Jalkapallon MM-kisat Brasiliassa on iso juttu jokaiselle joukkueelle, jotka sinne karsintojen kautta menolipun saavat, eikä Korea ollut poikkeus. Stadioni pimeni ja fanien punaiset pirunsarvet välkähtivät päälle. Valtavat valonheittimet  seurasivat pelaajia heidän juostessaan kentälle ja kohta stadionilla oli vähän vajaa kolmekymmentä valaistua soturia, jotka muodostivat Korean jalkapallomaajoukkueen tulevia kisoja varten.  Varmaan aika huima fiilis pojilla, kun monta tuhatta ihmistä tuijottaa ja kannustaa. Toivottavasti tunne jatkuu läpi kisojen ja voivat palata selkä suorana Seouliin. Häviäminen kotonaan joukkueella, joka ei edes kisoihin päässyt, ei nimittäin ole toivottavin kenraaliharjoitus kahta viikkoa ennen kuin pitäisi taidot näyttää toisella puolella palloa, koko maailman seuratessa jännittyneenä.

Toinen mainitsemisen arvoinen tapahtuma oli käyntini Pohjois-Korean rajalla ja demilitarisoidulla alueella. Ainoa tapa päästä tätä passiivisaktiivista sota-aluetta katsomaan, oli maksaa matkayhtiölle noin sata euroa, että ottaisivat huostaan päiväksi. Alueilla kulkeminen oli hyvistä syistä letkassa kulkemista ja ohjattuja 

valokuvan ottopaikkoja.

”Katsokaa, tuolla on silta, mikä menee Pohjois-Koreaan. Katsokaa, tuolla on juna-asema, jolla pääsee Pohjois-Koreaan. Tuolla on toinen silta kans sinne! Tossa Pohjois-Korealaiset tappoivat kirveellä kaksi amerikkalaista sotilasta 1970-luvulla. Saittehan hyviä kuvia? No sepä hyvä, eteenpäin!”

Itseasiassa Dorasanin juna-asema oli erittäinkin mielenkiintoinen yksityiskohta tällä seikkailulla. Se on siis juna-asema, täydessä valmiudessa lähettämään junan Pohjois-Korean pääkaupunkiin, Pjyongjangiin, siinä vaiheessa kun rauhan torvi kajahtaa ja Koreat yhdistyvät jälleen kerran. Tämän utopian tapahtuessa, ainakin siis asemalla olevan kartan mukaan, Eurooppa olisi yhdistetty kaikkiin kolkkiin Aasiaa rautatien avulla. Kelatkaapa ostavanne junalippu Helsingin rautatieasemalta, jossa pääteasemana lukee Seoul ja perillepääsyyn on aikaa muutamia viikkoja. Aika pähee ajatus mun mielest. ET SILLEE.

Alistuminen turistibusseihin ja muiden kehittämiin aikatauluihin totta kai on ainoa vaihtehto, jos rajan haluaa nähdä ja nyt siellä ainakin on käyty. Nyt voi ämpärilistalta taas yhden asian vetää yli ja kuollessa hymy naamallani on taas asteen leveämpi. Enkä sano, että turistisoituneisuus kokonaan tuhosi autenttisuutta.

Tunnelma varsinkin aivan rajan kupeessa oli pingottunut, molempien maiden sotilaiden tuijottaessa toisiaan herkeämättä. Harmi, että tollasia hommia joidenkin joutuu täällä eläessään tekemään, mutta sille ei pieni ihminen voi yhtään mitään. Mutta mitä pieni ihminen voi tehdä, on ottaa valokuvia heistä ja poseerata heidän vierellään kuin mikäkin tonttu.

Liikuin australialaisen ja amerikkalaisen miehen kanssa koko matka ajan. Mielenkiintoisin hetki oli kun olimme ruokatauolla, ja amerikkalainen selitti olevansa asianajajan tehtävissä Saipan-nimisellä saarella, joka kuuluu Pohjois-Mariaanien saariryhmään. Saipanin sijaitsee Tyynellämerellä, Mariaaneilla ja on Yhdysvaltain hallintoalue.

Oli viihdyttävää kuunnella saaren hallituksen keskeneräisistä hankkeista, vinoutuneesta politiikasta ja alkuperäiskansojen vallankahvasta.  Esimerkiksi, hän luonnehti matkailualan yhtiöiden odottavan saaren olevan jossain vaiheessa yksi maailman suosituimmista häämatkakohteista. Kysyessämme Saipanin paikallisista nähtävyyksistä, mies oli jo valmiiksi rakentanut täydellisen häämatkalaisille sopivan päiväpaketin.

”Hääpari aloittaa nukkumalla yönsä hotellissa, joka on Titanicin rekonstruktio. Aamupalan syötyään, he voivat mennä ihailemaan lentokenttää, josta Enola Gay nousi ilmaan. Illan hämärtyessä päivän voi päättää romanttisesti kalliolle, josta toisen maailmansodan aikaan tuhat japanilaista hyppäsi kuoleemaansa, koska eivät halunneet jenkeille antautua”

Elämä on parasta!

Iltasatu

"Sancheong on ku Suomen Lahti. Iha sisäänpäinkääntyny ja hylkii kaiken uuden ulos omilla oksettavilla yksityiskohdillaan" - Niklas, syntyperäinen lahtelainen.

Vanha mies ja hänen poikansa ovat kavunneet ullakolle. Ilma on tunkkainen, ja koska talo on vanha harjakatto, on huone kulmistaan erittäin matala ja pimeä. Auringon valo ei paista kuin keskikäytävään, jonka molemmilla puolilla kohoavat puiset, lahoavat tukipilarit. Aiemmin päivällä vanhan miehen ollessa aamukahvin keitossa, etuoveen koputettiin.

Vanhus otti kävelykeppinsä ja linkutti ovelle. Sen takana olevilla portailla seiso naapurin mökissä asuva täti, joka piteli navakasti kiinni vanhuksen pojan korvalehdistä. Hän näytti erittäin tuohtuneelta. Rauhallisesti vanhus raotti ovea edelleen niin, että molemmat pääsivät astumaan hänen tupaansa.

Naapurin täti kertoi vanhukselle pojan olleen varkaissa hänen maatilkuillaan ja kiristänyt tädin lasta kertomasta asiasta eteenpäin, kun tämä oli hänet nähnyt. Vanhus sanoi rauhallisesti hoitavansa asian kontolleen, katsoen samalla poikaansa syvälle silmiin. Naapurin täti loi ehkä hieman epäilevän katseen vanhukeen ja painui takaisin omalle pihalleen jatkamaan auringonkukkiensa kastelua, jotka näin aikaisena keväänä olivat jo kohonneet ylivertaisiin mittoihin.

Vanha mies kurottautui  ullakon ikkunanpuoleisen päädyn oikeaan kulmaan, ja nosti sieltä esiin vanhan punaisen repun. Poika odotti peloissaan taaempana, miettien mahdollista tulevaa rangaistusta. Kyyneleet valuivat hänen silmistään. Repun nyörit avautuivat ja vanha mies laittoi kätensä sen sisuksiin. Ulos repusta sinkoutui vanha kirja, jonka kannet olivat tummanruskeat. Sivujen välistä pilkotti kultainen narunpätkä, joka toimi kirjanmerkkinä. Vanhus käski poikaa istumaan ikkunan alle ja nojaamaan vanhaa puuseinää vasten. Avaten kirjan merkin kohdalta, hän istui pojan viereen ja ikkunasta kajastava auringon valo osui  vanhuksen kämmenissä olevaan nidokseen.

Vanhus käänsi katseensa poikaan ja pyyhki kyyneleet hänen silmistään.

”Ole aivan hiljaa ja kuuntele tarkasti”, vanhus sanoi ja alkoi lukea.

Olipa kerran Korean niemimaalla kaksi suomalaista kaverusta. Toinen heistä oli innostunut vuorikiipeilystä, kavuttuaan eräälle huipulle kaukaisella saarella Filippiineillä. Toinen heistä, Niklas oli valmistautumassa vaeltamaan kuukauden päivät Nepalissa seuraavana kesänä. He muodostivat eräänä kesäisen kauniina viikonloppuna retkikunnan, jonka määränpäänä oli matkata Sancheongin kylään, Korean keskiosissa. Sancheong nimittäin kuului Jirisanin luonnonpuistoa reunustavaan maakuntaan, ja oli otollinen majapaikka ennen luonnonpuistoon matkaamista.

Kaverukset nousivat bussista, auringon alkaessa jo punertaen laskemaan. Illan valossa kylä näyttäytyi kutsuvana ja sekä Otto että Niklas olivat odottavaisin mielin seuraavana päivänä koittavasta Cheonwangbongin huipun valloituksesta. Ensiksi hyvin nukuttu yö tässä mukavassa maalaiskylässä, mihin rahan mahti ja muu ihmisen itse luomat ongelmat eivät ole vielä tietänsä löytäneet. Eväät ostettuaan parivaljakko painui kylän ainoaan motelliin, pakkasivat rinkat tasaisesti ja kävivät pienen iltalukemisen jälkeen yöpuulle.     

Kello soi ennen kukonlaulua, ja Niklas laittoi musiikkia soimaan nostattaakseen seikkailumieltä. Aamu valkeni nopeasti, ja kaukana nousevat vuoret loivat painostavat varjot auringolta peittävilleen metsille. Sanheongin linja-autoaseman kulmassa oli pieni rakennus, jonka ovi oli rakosallaan. Oven edessä oli kolme taksia, ja kaverukset päättivät mennä koputtamaan varovaisesti. Taksikuskit nukkuivat sikeästi, mutta he saivat yhden herätettyä ja mies tiesi oitis poikien haluavan Yungsan-rin informaatiopisteelle, jotta voisivat tulevan 18 kilometrin patikan aloittaa.

Jalat iskivät autosta vuorien välissä olevan laakson asfalttiin noin kuuden maissa aamulla, ja vaikka kyyti olikin hintava, ei se pilannut tunnelmaa. Pojat olivat nyt päässeet luonnon keskelle, jossa raikas ilma ja lintujen laulu hukuttivat alleen kaverusten omat, nyt vähäpätöisiltä tuntuvat ongelmat, ja toivat tilalle rauhallisuuden ja vain yhden hetkittäisen mielenkiinnon kohteen – huipulle kapuamisen.

Vaikka kaverukset olivatkin kiinnostuneita vaeltamisesta ja vuorista, eivät he olleet pakanneet mukaansa tarpeeksi paljon, tai oikean tyyppisiä eväitä. Rinkoissa oli yhteensä kuusi litraa vettä, vähän tonnikalaa, banaaneja, suklaata, energiajuomat ja pari tikkaria. Huipulle oli matkaa vain 5,4 kilometriä, mutta se tuli olemaan koko ajan jyrkähkössä kulmassa nousevaa maastoa, jonka pohjasta kaveruksilla ei ollut tietoa. Huipun jälkeinen osuus oli kuitenki tulossa olemaan rankin osa vaellusta. Reitti kulki korkeimmalta huipulta matalemmille ja polku tulisi olemaan vuoroin laskevaa, vuoroin nousevaa, ennen kuin se tiputtautuisi 18 kilometrin päässä olevaan Yupyeongin laaksokylään.

Taksi oli jättänyt heidät aivan liian aikaisin, ja poikien tuli kävellä noin kahden kilometrin pituinen pätkä autotien vartta, kohti informaatiopistettä, josta itse polun oli määrä alkaa. Alusta oli jaloille ankara, mutta ajatus kotvan takana odottavasta mättäästä ja pehmeästä hiekkapohjasta piti ajatukset positiivisana ja askeleen tiheänä.

Informaatiopiste oli täynnä Korealaisia. Oli viikonloppu ja vuorella oli ruuhkaa. Vaeltaminen, luonto ja vuoret ovat aina olleet tällä puolen maailmaa paikallisten lempitapoja viettää aikaa työn ja muiden askareiden ulkopuolella. Oli  isoja ja pieniä ryhmiä, pariskuntia ja muutama yksinäinenkin patikoija, tarkoituksenaan kiivetä tuon samaisen huipun korkeimmalle kohdalle.

Kaverukset laskivat jalkansa polulle ja huomasivat sen muodostuvan isommista ja pienemmistä kivenlohkareista, jotka vaativat päälläkävelijältään varovaista askelta ja huolellisuutta. Niklas oli juuri edeltävällä viikolla käyny maan pääkaupungissa Seoulissa ostamassa itselleen aivan uudet patikointia varten suunnitellut kengät, ja ne joustivat ja tukivat jalkaa juuri oikein hieman vaivalloisessa maastossa. Otolla taasen katukaupasta ostetut parista kymmenestä eurosta vajaaksi jäävät lenkkikengät eivät kunnolla häivyttäneet kovan maan tärähdystä jalkaan, ja kipu alkoi jo ylös noustessa heijastua jalkapohjasta ylöspäin kohti pohkeita ja polvia.

Aurinko alkoi jo yhdeksän aikoihin paistamaan armotta. Sitä kiertelevät valkopilvet loivat hetkittäisiä suojia kaverusten retkikunnalle, mutta suurimman osan ajasta porotus oli suorastaan raastava. Maisemat alkoivat myös näyttäytymään upeina heidän edessään, ja huippu häämötti jo noin tunnin kävelymatkan päässä. Taksin hinta oli unohtunut jo kokonaan mielestä, ja pienestä kivusta huolimatta retkikunta eteni mukavaa vauhtia.

Kello oli kymmenen, kun kaksikko saapui vuoren huipulle. Sitä oli edeltänyt kahdensadan metrin jyrkkän nousu, joka osittain joutui taittamaan ottamalla tukea köydestä, joka oli ripustettu viimeisten huippua edeltävien portaiden alkupäähän.  Tämä viimeinen pätkä oli vaativa ja otti kolme lyhyttä taukoa ennen kuin viimeiset, väsyneet askeleet johtivat huipun läheiselle kivelle, jonka juurelle kaverukset tiputtivat rinkkansa.

Olo oli suurenmoinen, huipulta näki joka suuntaan satoja metrejä, ja pilvetön sää antoi kaiken oikeuden maisemalle paistatella omassa kauneudessaan. Joka puolella oli puiden peittämiä vuoria,pieniä laaksoihin sijoitettuja kyliä ja ilmaa halkoivat korpit, jotka ilmeisesti nauttivat näistä jylhistä maisemista samalla tavalla kuin kaveruksetkin. Oli päivän ensimmäinen eväshetki, purkki tonnikalaa ja kaksi banaania. Kahden litran vesipullosta katosi noin puolet ja Otto kävi ruoan jälkee pyytämässä korealaisilta hyönteiskarkotetta. Oli nimittäin erikoista vuorenhuipulle, että siellä kuhisisi hyönteisiä kuin suolla hyttysiä. Kirvat ja muut lentävät ötökät olivat vallanneet kaverusten vaatteet, ja varsinkin Oton valkoinen paita kuhisi aivan mustanaan niitä.

Huipulla ei vietetty kovinkaan paljoa aikaa, koska ensiksikin se oli täynnä ihmisiä ja toisekseen siksi, koska matkan ollessa vielä alle puolessa välissä, oli liikuttava nopeasti. Sanhceongin kylässä kaupat ja ravintolat sulkevat ovensa jo illtayhdeksän maissa, ja oli tärkeää että retkikunta saisi syödäksensä ennen kuin matkan uuvuttaman käyvät nukkumaan.

Ja todellakin, reitti ei ainakaan helpottunut huipulta lähdettäessä, sillä laskuosuudet olivat jyrkkiä ja epätasaisia ja nousut uusille, pienemmille huipuille olivat kuluttavia. Maisemat kuitenkin pysyivät lumoavina ja kaukaa katsottuna korkein huippu näytti vaikuttavalta pienempien sitä ympäröidessä. Ihmisiäkään ei enää näkynyt huipun tällä puolella, suurin osa ilmeisesti laskeutui alas samaa reittiä kuin oli tullutkin, näin lyhentäen matkan pituutta yli viidellä kilometrillä. Kaverukset saivatkin kävellä kahdestaan alas päin, huolimatta satunnaisista vaeltajista, jotka heitä vastaan tai heidän ohitsensa tulivat.

Väsymys alkoi painaa mieltä, ja askel hidastui merkittävästi. Oton vasen jalka alkoi hiljalleen olla jo erittäin heikkona. Ikään kuin jalan ollessa ilmassa erillään olevat kipusäikeet yhdistyisivät yhteen kohtaan sääressä aina jalan osuessa kiviseen maahan. Niklas kulki hieman edellä ja pysähtyi aina välillä odottamaan kaveriaan, joka nyt nilkutti ja joutui ottamaan tukea milloin mistäkin, että sai jalkansa ilman sen enempiä kipuja eteenpäin.

Viimeiset neljä kilometriä olivat pisimmät, heidät ohitettiin yli kymmenen kertaa ja etäisyydet reittitauluissa eivät vain ottaneet pienentyäkseen. Reissumieltä piti yllä kuitenkin jaettu taakka ja yhteinen huumori. Vaikka taival oli pitkäkestoinen ja rankka, ei se automaattisesti tarkoittanut, että poikien mieliala oli maassa, päinvastoin. Maali oli kuitenkin jo lähettyvillä, ja kohta pääsisi jo syömään ja nukkumaan.

Näin olikin, saapuessan kylään, ei kello ollut iltakuutta enempää. Kylässä heitä vastaan saapui kaksi pientä valkoista koiranpentua, jotka seurasivat kaveruksia jonkin matkaa, ja he päättivätkin leikkiä niiden kanssa hetken. Niiden äiti, pantaan kiinnitettynä pihan muurissa, ei kuitenkaan tykännyt lastensa tutustumisesta kaksikkoon, joten he jatkoivat joen vierellä olevan talolle. He olivat viimeinkin perillä, onnellisina ja nyt oli enää löydettävä kyyti takaisin majatalolle.

Talon edessä oli kolme autoa ja muutamia paikallisia vaeltajia, juuri samalta vuorelta palanneena. Kaverukset kävivät keskustelemassa heidän kanssaan ja saivat selville, että viimeinen bussi lähtisi neljänkymmenen minuutin päästä ja pysäkille olisi vielä neljän kilometrin patikka. Rampautuneena ja väsyneenä ei tuota matkaa vaaditussa ajassa voisi taivaltaa, eivätkä he edes tienneet veisikö juuri tuo bussi Sancheongiin. Otto meni sisälle ja kysyi talossa ilmeisesti asuvalta naiselta, josko hän voisi taksin soittaa paikalle. Kielimuuri oli kuitenkin vahva, eikä keskustelusta ollut hyötyä.

Tilannetta oli kuitenkin kauempaa katsellut muuan korealainen, viisissäkymmenissä oleva mies. Hän saapui paikalle, kätteli ja kysyi mikä kaveruksilla oli hätänä. Tilanteen valjettua miehelle, hän tutki jonkin aikaa puhelintaan, eikä juuri puhunut. Otto ja Niklas odottivat hieman kärsimättöminä, sillä tilanne vaikutti kuin olisikin epävarmaa saada paikalle taksia, joka kuitenkin näin myöhään illasta oli ainoa vaihtehto.

Mies kuitenkin laski kännykän ja teki heille tarjouksen. Taksimatka tulisi olemaan pitkä, oli kuulemma vaikea saada kuskeja ylös vuorille ja hinta saattoi nousta yli 50 000 wonin, joka vastasi noin neljääkymmentä euroa. Koska kaverukset olivat Suomesta ja paikallisten mittapuulla rikkaita, mies oli haistoi mahdollisuuden tilanteessa, ja tarjoutui ottamaan meidät kyytiinsä taksin arvioidulla hinnalla.

Tilanne oli erittäin tukala, sillä miehen ehdotus saattoi olla ainoa vaihtoehto, mutta ihan periaatteesta eivät kaverukset halunneet tätä kyytiä ottaa, koska mies tietoisesti vain käytti heidän ahdinkoaan hyväkseen ja yritti nyhtää heiltä mittavan määrän rahaa omaan taskuunsa.Taksi saattoi olla kalliimpi tai halvempi, mutta aikaa se veisi ennen kuin heidät täältä taksi pystyisi hakemaan.

Lopulta eivät pojat parempaa ratkaisua nähneet kuin hypätä miehen kyytiin.Niklas hyppäsi takapenkille kahden rinkan kanssa ja Otto etupenkille. Ennen kuin hän ehti mukavaa asentoa ottaa, oli mies ojentanut kätensä ja pyytänyt maksua ennen kuin auton käynnistäisi. Viisikymmentä tuhatta vaihtoi omistajaa, ja mies selkeästi oli mielissään tehdessään näin hyvän kaupan.

Matka kulki vuoristoista tietä alaspäin. Kaverusten mieliala oli alhaalla, sillä kuljetusten hinta oli yhtäkkiä noussut pilviin, ja miehen pitäessä yliystävällistä jutustelua yllä, eivät pojat saaneet rauhassa suhtautua tilanteeseen. Oli pakko vain kuunnella. Sancheongin kylä saapui yllättäen erittäinkin nopeasti vuorten takaa. Auto kyyti oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia, ja nyt viimeistään oli kaveruksille selkää, että heitä oli huijattu maksamaan enemmän kuin oli tarpeeksi.

Motellin värit välkkyivät illan pimetessä, kun auto pysähtyi sen nurkalle. Nopeat kiitokset, ja kaverukset nousivat pahoin mielin autosta. Oli kiire suihkun kautta vaihtamaan vaatteita, että ehtisivät ajoissa ravintolaan syömään. Koko matkan he olivat nälkäisinä ajatelleet täyttävänsä mahansa patikan jälkeen paikallisella barbeque aterialla.

Kello oli puoli yhdeksän, joten sulkemisaika oli käsillä. He astuivat ravintolaan, jonka olivat aikaisemmin päivällä tarkastaneet sopivaksi, mutta kaksi naista viittilöivät heille, että on jo liian myöhä. Kaverukset kääntyivät jo etsiäkseen uuden, mutta heidät vedettiinkin sisälle, aikaa löytyikin vielä parin annoksen valmistamiseen.

Ruoaksi he tilasivat, kaksi 160 gramman liha-annosta  ja kylkeen kasvislajitelman. Lihat paistuivat heidän edessään, ja sen tullessa valmiiksi söivät he kaiken suurella ruokahalulla. Palanpainikkeena toimi paikallinen olut, joka maistui raastavan kahdentoista tunnin vaelluksen jälkeen erittäinkin hyvältä.

Tuli kuitenkin laskun aika ja ravintolaa pitävät kaksi naista pyysivät heitä maksamaan kolmesta annoksesta lihaa, vaikka Niklas ja Otto olivat vain kaksi tilanneet. Vuorotellen he yrittivät selittää tilanteen uudeelleen ja mahdollisimman selkeästi. Otto yritti selkeyttää tilannetta piirtämällä kuittiinkin tilanteen, mutta naiset vetosivat siihen, etteivät sanaakaan ymmärtäneet. Oli vain pakko maksaa.

Pettyneinä he palasivat motelliin ja sammuttivat valot samoin tien. Halu poistua kaupungista oli ylitsepääsemätön, mutta yön yli oli nukuttava ennen kuin bussi heidät veisi takaisin maan pääkaupunkiin ja kotiin.

Aamu valkeni ja kaverukset saapuivat bussiasemalle. Patikka oli suoritettu kunnialla, vuori oli valloitettu, mutta jäljellä oli vain paha maku ihmisistä, joita he olivat joutuneet tapaamaan eilen, patikan väsyttäminä ja rampauttaneina. Bussimatka meni erittäin hitaasti, ja ikävä takaisin Suomeen oli erittäin kova. Kaveruksilla oli vielä kuitenkin kuukausi ennen kuin pääsisivät maasta lähtemään.

Ihmiset, jotka ajattelevat vain omaa mahdollista hyötymistään, tai  hyväksikäytämistä tilanteessa, jossa toinen on apua tai perupalvelua vailla, ovat ajattelemattomia. He saavat hetkittäisen ilon käsissä pitelemistään rahoista, mutta eivät nää sitä, miten asia vaikuttaa toiseen osapuoleen.

Palatessaan Seouliin, Otto oli todella allapäin. Hän mietti mitä asialle voisi mahdollisesti tehdä. Hetken arvuuttelun jälkeen hän avasi tietokoneen ja kirjoitti tarinan ylös selkeyttäkseen itselleen millainen ihminen hän itse haluaa ja ei halua olla, ja eli elämänsä onnellisena loppuun saakka.

Sen pituinen se.

Vanhus sulki kirjan ja katsoi poikaa syvälle silmiin. Poika ei enää itkenyt vaan hymyili. Hän ymmärsi tasan, miksi vanhus tämän tarinan hänelle oli lukenut. Ottaen tukea istuvan vanhuksen hartiasta hän nosti itsensä pystyyn, ja lähti pyytämään anteeksi naapurin tädiltä ja hänen lapseltaan. Parin päivän päästä he olivat 

parhaita kavereita.

Kiitos.      

Sockhon viikonloppupärinät

Huvipuiston junavaunu ei liiku. Vieressä oleva viikinkilaiva on ruostunut, ja odottaa vain pääsyään pois ihmisten silmistä. Alhaalla olevat pilvet luovat painostavan tunnelman Sokchon rantakaupunkiin, jonka aaltovalleja iskevät Japaninmeren kylmät aallot. Vielä ennen 50-luvun sotia, tämä kaupunki kuului Pohjois-Korealle, ja se näkyy arkkitehtuurissa. Rapistuneita, suljettuja rakennuksia, värien ylikäyttöä niin, että se peittäisi alleen kansan kurjuuden.

Elämme kuitenkin 2000-lukua, eikä ihmisillä enää ole niin huonot oltavat kuin ehkä silloin olivat. Saavuimme bussilla Henrikin kanssa asemalle, josta rinkat selässä suunnistimme kohti rantaa. Ranta näytti hylätyltä, vaikka kesä kolkutteleekin jo ovia täällä puolen palloa. Vanhat naiset keräilivät ilotuliteroskia, ja yksinäinen teltta huojui vahvassa tuulessa, vain pari metriä rantaviivasta.

Sokchon kaupunki näyttäytyi meille porttina Seoraksanin luonnonpuistoon, jossa komeilee 1708 metrin korkuinen Daecheongbongin huippu, yksi kolmesta Korean pyhästä huipusta. Meillä ei ollut yöpaikkaa varattuna, mutta olimme päättäneet viettävämme yömme paikallisessa Jimjilbangissa. (Selvitetty aikaisemmassa postissa, jos ette ole lukeneet, menkää lukemaan ja ennen kaikkea, menkää itseenne) 

Päivä tässä salaperäisessä kaupungissa oli kuitenkin vasta alkanut, ja päätimme mennä tutkimaan satamaa, ja sitä ympäröiviä alueita. En ole koskaan Seoulissa vielä istuutunut pöytään keskelle kalamarkettia, ja tilannut ruokaani suoraan tankista. Oli siis korkea aika.

Japaninmeri on yksi maailman kalastetuimpia alueita, ja Sokchon kalamarkettikin osasi näyttävästi osoittaa, mitä kaikkea sieltä voi verkoilla nostaa. Koska emme oikeastaan olleet nälkäisiä, päätimme mennä loppuun asti ”uusia kokemuksia” meiningillä.

Tarjoilija nostaa tankista oranssin, sydäntä muistuttavan olion, leikkaa päädyn pois ja halkaisee otuksen puolesta välistä. Lautasella olevan vihreän lehden päälle tipahtaa kämmenellinen limaisia sashimipaloja. Edessämme on merituppi. Merituppi. Tässä vaiheessa, emme tienneet mitään oliosta. Jälkeenpäin Seoulissa googlettaessani hakusanoilla ”heart looking sea creature” ja ”korean sea food”, paras vastaus oli jotakuinkin näin:

”I have seen lots of these in the Korean markets, but even with extreme Googling, I couldnt find out what this creature is”

Meritupet kuuluvat vaippaeläinten luokkaan, ja ovat rakenteeltaan hyytelöstä koostuvia suppiloita, jotka ovat täynnä vettä. Alalajikkeita on noin 1000, ja syömämme otuksen tarkkaa nimeä en pystynyt löytämään. Olipahan kuitenki hirveän makuista, stoppi tuli kuuden palasen jälkeen, vatsa alkoi antamaan merkkejä, että alkaa painelemaan hissin ylintä nappulaa, jos lasken enää yhtään merituppea hänen sulatettavakseen. Verrattuna seuraavaan kokemukseemme, maku oli kuitenkin siedettävä.

”Merimakkarat voivat puolustautua syöksemällä peräaukosta ulos suuren osan sisäelimiään”

Tiedossa olisi siis gourmeeta gourmeen perään. Tankki oli täynnä seiniin ja lattiaan tarrautuneita pökäleitä. Tarjoilijan tarttuessa otukseen, se jännittyi hieman mutkalle, alistuen kuitenkin kohtaloonsa meidän lautasellemme. Otus oli pilkottu pieniksi paloiksi meritupen tavoin, ja ulkoisesti näytti ehkä hieman houkuttelevammalta. Henrik otti ensimmäisen palan.

Näin jo hänen ilmeestään, etten tulisi kyseisen otuksen mausta pitämään. Silmät kiinni ja suu auki. Hyi vittu. Limainen ulkokuori oli lumetta, sisällä oli kova ranka, jonka pureskelemiseen nielemiskuntoon asti meni rutkasti aikaa. Ja se maku, en pysty kuvailemaan, edes chilisoosiin upotettuna ei apua tuonut. Jos haluatte makua visualisoida, lukekaa loppuartikkeli Wikipediasta, ei mikään ihme jos mies hieman paskalle maistuu.

Ruoan jälkeen oli aika ottaa ensiaskeleemme luonnonpuistoon. Tässä vaiheessa emme olleet vielä täysin perillä siitä, mitä retkikuntamme oli tarkoitus puistossa valloittaa. Suurimpana haavenamme oli tietenkin puiston korkein kohta, jonka jo aikaisemmin mainitsin. Vielä tänään se ei kuitenkaan ollut mahdollista, tuleva matka oli liian pitkä ja tarvitsisimme huiputukseen ainakin yhden kokonaisen päivän.

Otimme kaapelihissin pienemmälle huipulle, jossa sumu oli peittänyt sisäänsä kaikki varmasti ihan vaikuttavat näkymät. Nyt edessämme oli vain kallioita, jotka alkoivat usvasta, ja päättyivät usvaan. Siellä täällä oli korealaisia turisteja huitelemassa uusien Ospreyn ja K2:sen rinkat selässä, tukevassa etunojassa uunituoreiden kävelykeppien varassa. Olin itsekin ostanut paikallisen suosikin, lierihatun, sulautuakseni. Ensi reissua varten harkitsen haikkauskenkiä ja teknistä paitaa herkän ihoni varalle.

Laskeuduttuamme alkoi olla jo pimeä, joten kävimme nopeasti morjenstamassa isointa buddhapatsasta, jonka olen koskaan nähnyt ja juomassa kupilliset ”no need pay” teet. Jimjilbangin hierontatuolit ja porealtaat tuudittivat meidät uneen kohti aikaista aamua, olimme päättäneet nousta korkeimmalle huipulle.

Kännykän herätyskello soi kuudelta, ja viidentoista minuutin torkutuksen jälkeen olimme pukuhuoneissa laittamassa rinkkaamme haikkikuntoon. Tonnikalaa, suklaata, tikkareita, leipää, neljä litraa vettä ja energiajuomat. Niillä mentäisiin. Syötiin vielä nuudelikeitot ja pikahampparit ennen kuin napattiin taksi Sokchon keskustasta kohti vuoria.

Olin kelaillut, että se taksi maksais sellasen seitsemän euroa, ja hyvä ja nopeampi vaihtoehto linjabussille, mutta siinä vaiheessa kun tiekyltissä lukee määränpäähän olevan matkan jatkuvan vielä 30 kilometriä, aloin raapia huolestuneesti hiuksiani ja tuijottelemaan taksimittaria.

Ei siitä pääse mihinkään, opiskelija on porvari tässäkin maassa, 15 euroa per lärvi, iloisesti maksaa ja pääsimme ennen kahdeksaa jo aloittamaan vaelluksemme. Reitti huipulle oli 5 kilometriä koko ajan nousevaa polkua, joka vaihteli kumipäällysteisestä portaikosta kivisempään pohjaan.

11.00 nousimme huipulle ja laskimme rinkat kivisen monumentin viereen. Goprot, kännykät ja normikamerat esiin ja dokumentoimaan hetki. Muuan korealainenkin saapui hetken päästä huipulle ja heti laskettuaan rinkkansa, sai ottaa meistä yhteiskuvan kännykällä. Toivottavasti ei ollut miehen ensimmäinen huiputus, ei saanut kaveri rauhassa nautiskella. Annettiin kuitenkin miehelle banaani ja hänen ilahtuessaan tästä, kaikki karman painolasti oli hävinnyt harteiltamme. Enää painoi vain kymmenen kilon rinkka ja edessä olevat yksitoista kilometriä kohti luonnonpuiston itäistä porttia.

Ne olivatkin sitten yksitoista kauneinta kilometriä, jotka olen elämässäni yhteen putkeen kävellyt.  Ei toki lasketa mukaan tähän 60 kilometristä marssia Vekaranjärvellä palvellessani, joka suoritettiin kävelemällä kolmekymmentä tuntia lammen ympäri, puolessa välissä suuntaa vaihtaen. Ei vaan, olipahan päheimmät maisemat mitä oon ikinä nähnyt. Laskeutuessamme teräväreunaiset vuoret ympäröivät meidät ja alhaalla häämöttivät pilvet, jotka tulisimme myöhemmin lävistämään. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Oikealla puolella polkua matkasi koko ajan vesiputous, joka rauhoittui aina välillä pienempiin altaisiin. Altaissa uiskentelevat kalat olivat liian pieniä noustakseen virtaa ylöspäin, joten päättelimme kalojen syntyvän ja kuolevan näihin pieniin vesiputouksen muodostamiin biodiversiteetteihin.

Pyydän anteeksi kirosanoista, mutta pieni poika häkeltyi luonnon kauneudesta, eikä ilmeisesti löytänyt rikkaampia sanoja miljöötä kuvailemaan. Anteeksi.

Valokuvaamisen ja maisemista nauttimiseen käytetty aika meinasi viedä meiltä päivänvalon, sillä väsyneet jalkamme eivät kuitenkaan jaksaneet ihan priimatahtia puistossa edetä. Joka paikkaa kivisti kun laskeuduimme ontuen luonnonpuiston itäporteille kuuden maissa, ja tervehdimme taas kerran tuota isoa buddhaherraa, jonka olimme jo edellisenä päivänä tavanneet.

Kylvyt, hieronnat, pari kaljaa ja Soju-pullo. Keho on kipeä ja aivan loppu, uni tulee nopeasti.  Ehdottomasti paras retki Korean reissun aikana,ja yks parhaista koko elämässäni. Tätä kirjoittaessani taustalla soi Olavi Uusivirran versio Metsänpoika-laulusta.

Aamu alkoi uusilla kylvyillä lihaskivussa, ja pienessä darran poikasessa. Sokcholla oli vielä yksi kortti jäljellä, jonka halusimme välttämättä kokea ennen kuin jätimme tämän Pohjois-Korea reliikin taaksemme. Kaupungilla nimittäin vuokrattiin lapsille tarkoitettuja sähköpappamopoja.

Ja ei hemmeti, ku oli hauskaa aikuisilla miehillä, kun katosimme ajelemiseen tarkoitetulta puistoalueelta Sockhon liikenteeseen näiden vauhtihirmujemme kanssa. Tarkoituksenamme oli sulautua liikenteeseen ja kiertää koko kaupunki laitteillamme, mutta kärsiessäni akkuongelmista, jouduin palaamaan ennenaikaisesti. Parit tööttäykset saimme matkoillamme, mutta poliiseja onneksi näkynyt joten tämä pienimuotoine real life GTA in Sokcho, päättyi kun päättyikin onnellisesti ongelmitta.

Bäkkiin Seoulissa ja Kiinan laskeumat peittävät taivaan, pilvet ja auringon. Ihminen kuuluu luontoon ja on siellä onnellisimmillaan. Siksi ensi viikolla vuorossa on Korean toisiksi korkein vuori Jiriksanin luonnonpuistossa . Can’t wait.    

Mä en keksi mitään hauskaa otsikkoa Japanista sen olematta kliseinen, maa on klisee.

Layoutti kusee paskaa, toi valkoinen ei ole mun valinta ja pilaa koko ulkoasun. En omaa intialaisten IT-taitoja, joten aloitan blogin pyytämällä anteeksi.

ANTEEKSI.

Henkan kastellessa penkkinsä ja housunsa appelsiinimehulla, aloitamme epävarmimman laskeutumisen, jonka olen lentoliikennettä käyttäessäni kokenut. Jetstarin operoiman lennon kapteeni oli ilmeisesti päiväunissaan hävittäjälentäjä, ja taidonnäytteeksi kallisteli konetta oikealta vasemmalle, suoristaen vasta juuri ennen renkaiden iskeytymistä Naritaan. Aplodeja ei tämä kamikaze suorituksellaan kerännyt. 

Juna lentokentältä oli myöhässä, raiteille hypänneen  takia. Ikävä ja liiankin kliseinen alku reissulle, mutta näitä tulisi tapahtumaan reissumme aikana vielä ainakin kolmesti. Täällä päin maailmaa ihmisjämien siivoaminen paikallisjunan koneistosta on viikottaista hommaa. Moderni harakiri, halvempaa kai ku Katanan veistäminen jossain prefektuurissa, tai hirttäytyminen Aokigaharan metsän syvyyksiin.

Eli ei kovin näppärä alku, ja olin ite kuumotellut Japanissa justiinsa näiden paikallisten psyykettä. Omakin nuppi menisi jumiin, jos istuisin päivät pitkät pukujen ja kravattien ympäröimänä, katsoen ihmisiä joiden ainoa arvo olisi arvo yhteiskunnalle. Onneksi tämä paljastui vaan Netflixistä tiirailtujen dokumenttien aiheuttamiksi stereotypioiksi.

Kaverini opiskelee Tokiossa, joten saimme kunnian nukkua hänen lattiallaan. Lattia oli kova ja armoton, vaikka välissä matto olikin. Sähkölaskua piti varoa, joten lämmityskin otettiin yöksi pois. Aamut alkoivat aina nuhaisena Näin isäntämme laittoi meidät kokemaan aitoa japanilaista askeettisuutta, mutta selviydyimme siitä kunnialla. Ja alkoholilla, joo sitä tarttes kans.

Ensimmäinen päiväretkemme oli Uenon kaupunginosaan, Tokyon länsipuolella. Massiivinen puisto, eläintarha ja kansallismuseo. Hyvä valinta ensimmäiseen päivään, varsinkin kun olimme Anssin kanssa sopineet, että viivymme siellä vain kaksi tuntia. Kiirellä kaikki läpi, ja kyl me jotai nähään. Okei, puisto oli hieno, mutta sit tehtiin yks käännös vikasuuntaan ja se oli siinä. Auttamattomasti eksyksissä, muuria koko ajan oikealla puolella tietä, minne meidän olisi tarkoitus jotenkin itsemme keplotella. Tutkimusretkestämme katosi arvokasta aikaa, ja jäimme hetkeksi tuijottelemaan paikallista nälkäjonoa. Siellä paikallinen Hursti lappasi kinkun siivun ja soppaa paikallisten mukeihin ja kaikki istuivat kiltisti puistoalueella ja meno oli aika piknik.

Ja koska Japanilaiseen maaperään erikoistuneita floristeja olemme, myös seuraava päiväretkemme suuntautui Showa Kinenin massiiviselle puistoalueelle. Puolitoista tuntia, ja kolmea junan ja maanalaisen vaihtoa myöhemmin saavuimme auringossa kimaltelevalle portille ja maksoimme sisäänpääsymaksun. Tämä päiväretki toimi tasan minun mielivaltaisten halujeni pohjalta, puistossa oli nimittäin 9-väyläinen frisbeerata. Täydellinen pettymys matkaan käytettyyn aikaan suhteutettuna mutta puisto oli majesteetillinen, ja saipahan nähdä miten paikalliset viikonloppunsa viettävät. Tokyon keskustassa on keisarillinen puisto, jonne on tavallisesti turisteilta ja muiltakin pääsy kielletty. Siellä suljettujen porttien takan keisari yksin haistelee kirsikkapuita, puiston koon ollessa verrattavissa Närvan frisbeegolfrataan Ruotsissa. Joskus vielä palaan, kaivinkoneen kanssa ja ajan miehen muurien sisäpuolelta Hokkaidon vuorille, ja asennan parit Disc Catcherit, että pääsee kansa nauttimaan. Koska kaikki Japanilaiset kyl salee tykkäää frisbeest yht paljo ku minä.

Lukuisilla kaupunkikävelyillämme näimme paljon outoja asioita. Akihabaran elektroniikkakeskittymässä pääteiden risteys oli suljettu, ihmisiä vaelsi kaduilla ristiin rastiin, ja keskellä Mario ja Hämähäkkimies olivat hengailemassa risteyksen keskikohdassa. Reaktionomaisesti etsin taivaalta vihreää menninkäistä ja vaikka jotain valtavaa myrkkysientä, mutta ei, niin kaukana kehityksen edellä Japani ei vielä ole. Mainosvalojen räiskyessä astuimme kadulta sisään suureen pelihalliin. Neljä kerrosta massiviista ääniaaltoa ja stroboja. Tupakanhaju leijui vahvasti jokaisessa kerroksessa, kun tutkimme tätä todella suosittua japanilaista ajantappotapaa.

Tuhat jeniä Pachinko koneeseen. Joku on varmaan nähnyt kohtauksen South Parkista, jossa Kyle laittaa pankkiin sata dollaria. Otettuaan setelin haltuunsa, ja laitettuaan sen työpöytänsä lokeroon, virkailija ilmoittaa tyynesti Kylellle ”AAAAAAAAAAAAAND ITS GONE.” Samanlainen fiilis oli minullakin kun ammuin kuulia pelilaudalle täysin ilman tekniikkaa ja tietämystä, ja alle minuutissa kuulat loppuivat ja jouduin jättämään areenan muille. En tiedä muuta tapahtui, kuin että annoin seitsemän euroa tällä koneelle. Vastineeksi sain metallikuulia, erittäin kovaa ääntä ja piilossa olevaa epilepsiaa huhuilevat strobovalot päin näköä.

Temppeleistä voisin kirjoittaa jotain, että olivatpahan hienon näköisiä ja kyllä se Buddha on ilmeisesti kunnioitettu mies kun monumentteja nousee joka kulman takaa. Tietämykseni paikallisesta uskonnosta, historiasta ja arkkitehtuurista on kuitenkin niin suppeaa, etten sen enempää niistä mainitse. Googlella löytää kivoja kuvia kivoista temppeleistä, kokeilkaas.

Täs on tämmönen temppeli.

Minä en aikaani niiden kuvailemiseen käytä. Kävimme kuitenkin Nikkon temppelialueella, jonne piti matkusta expressjunalla kolmisen tuntia. Jumalat eivät olleet meidän puolella tämän reissun suhteen, koska ensimmäisenä päivänä jouduimme kääntymään pois juna-asemalta koska emme viimeiseen ehtineet, ja toisena junamme meni rikki puolessa välissä matkaa. Siellä oli sitten niitä kivoja temppeleitä, ja paljon muuta emme ehtineet nähdä.

Paitsi vuoria. Siel oli niitä. Ja niiden huipul oli lunta. Vähäx se oli siisti juttu.

Japanilaisesta, ja myös korealaisesta ruokakulttuurista tuli mieleen, miten köyhä suomen ruokakulttuuri onkaan verrattuna esimerkiksi aasiaan. Aina ku meiltä kysytään, että mitäs erikoista teillä on, joudutaan lässyttämään jotain ulosteen näköisestä pääsiäisherkusta, jota harva meistä oikeasti enää edes syö. Japanissa ja koreassa ihan ruokailutavatkin saattavat olla asioita, mitkä pitää opetella ravintolaan mennessä. Suomessa mennessään ravintolaan saa ruokalistan, tilataan, saa eteensä veitsen ja haarukan ja sitten syödään ja maksetaan. Japanissa monta kertaa tuli mietittyä, että mitenköhän täällä ruoka tarjoillaan, pitääkö se jakaa porukan kesken, tilataanko annokset tarjoilijalta, koneesta, vai Ipadin näytöltä. Suomessa kunhan muistaa kultaisen säännön, ja ottaa vain kolme kalapuikkoa, pääsee jo pitkälle ja pysyy poissa vankiloista.

Fuiji on kaunis vuori. Se on niin kaunis vuori, että ensimmäisen kerran kun se hyppäsi bussin ikkunan eteen, en voinut enää hetkeen kääntää päätäni. Katsoipa sitä mistä kulmasta tahansa, on se samanmuotoinen, joka puolelta tasaisesti 3776 metriin kasvava jättiläisnainen. Luminen huippu tarkoittaa sitä, että tältä mieheltä ei kapuaminen onnistu ennen seuraavaa , oikeinajoitettua reissua Japaniin.

Päiväreissumme keskittyikin Fuijin alueelle. Olimme valinneet vierailukohteemme kypsin perustein.

”Mennään hei kattoo se mettä mis japskit tappaa aina ittesä”

Metsä oli iso ja oikeastaan aika pelottava miljöö, ajatellen että taksikuskitkin kysyvät yksinäisiltä miehiltä tänne matkaamisen syytä, jos he yksin sinne taksin ottavat. Puut kasvoivat juuret irti maasta, ja laavakiveä oli joka paikassa. Metsän tiheys, ja varsinaisen asutuksen kaukaisuus tekevät siitä kyllä aivan varmasti otollisen paikan miehille ja naisille päättää päivänäsä. Aokigahara on surullinen paikka. Päiväretkemme oli kuitenkin onnistunut ja löysimme metsän keskeltä jääluolan, lepakkoluolan, ja vielä jonkun ihan normiluolankin. Kahteen ensimmäiseen oli jo sivistynyt kasannut kahvilan ja tuliaiskaupan, ja toisesta lähtikin mukaan Fuiji-kalsarit. Näin halpa minä olen!

Päivä päättyi onsenissa, paikallisessa kuumanveden kylpylässä makoiluun ja tähtien tuijottamiseen. Hieno porukka mukana, ja kyllä siinä vaan miettii, että elämässä voi kaikenlaista tehdä kunhan vaan nostaa itsensä ylös ja menee ulos. Olettaen että on Japanissa, siis. Lälläsl..Anteeksi, tarkoitan vain sitä, että kannattaa lähteä reissuun tai ainakin tehdä mahollisimman paljon asioita mistä itse saa nautintonsa.

Kukaan ei ota elämänohjeita 22-vuotiaalta epäsäännöllisesti blogailevalta varastomieheltä, joten eteenpäin. Lentokentällä Naritassa naurettiin meikäläisen passikuvalle.

”HAAHAHHA, this cant be you, you look so young and different”

Aikamoista passivirkailijalta, joka on vastuussa ihmisvirrasta maasta toiseen. Voisin heittää tähän jonku terroristivitsin, mutta oon sen yläpuolella. Mut en niin paljoo, ettenkö kuitenkin vitsin mahollisuutta mainitsis. Tai sit mä en vaan ole ollenkaan sellase yläpuolella, mutta en vaan keksi tarpeeksi hyvää läppää sitä tähän kirjoittakseni. Miettikääs sitä.

Ja sit kans yks juttu. Käytii kattoo heti seuraavalla viikolla se uusin Godzilla elokuva. Se mörkö, joka ekana nous Tyynestämerestä 1950-luvulla Gojira-nimellä ja paisko Japania kappaleiks. Elokuva tapahtui Filippiineillä, Japanissa Fuijin alueella ja Tokyossa ja siinä koettiin 6,3 richterin maanjäristys. Arvatkaa minkä suurunen maanjäristys koettiin Japanissa ollessamme. Nii-in, 6,3 richteriä.

Illuminati. Ei mul muuta. 

Kadonnut kuukausi, hetki hetkeltä OSA 4

1.      9. Boracay

Loppureissun käytin salanimeä sadetakkimies. Olin varmasti näky, kun vaapuin Calibon kaupungin kaduilla sortseissa ja takissa, jonka alta näkyy punoittavasti kesivä ihokerros. Ilma oli niin kuuma, etten voinut t-paitaa pitää allani, mutta suojauduttava oli. Filippiinien reissua oli jäljellä enää neljä päivää, ja viimeinen kohteemme oli turismin tyyssija Boracay, joka joskus 90-luvulla oli ollut paratiisisaari, ja jota nykyään markkinoitiin sellaisena. Odotin Henkkaa saarelle lauttoja lähettävän terminaalin edessä, varjossa.

Eteeni pysähtyi tunnin odottelun aikana kymmeniä linja-autoja suoraan Calibon lentokentältä. Näistä taas ulostautui satoja korealaisia turisteja, kaikilla päässä Raybanin feikkilasit ja I Love Boracay-paidat peittivät näkökenttäni. Mielikuvitusta vähemmän, kun yli kahdeksassa tonnissa happihiukkasia (meidän vuorikiipeilijöiden insideläppä, sori). Näky oksetti ja harkitsin lähteväni pois, koska tiesin seuraavien päivien olevan erittäin epämieluisia. Lähelta en kuitenkaan löytänyt mitään muutakaan paikkaa, jossa voisin loput päiväni viettää. Maksoimme sitten Henkan kanssa lauttamaksun, käsittelymaksun ja ympäristömaksun ja astuimme laivaan. Toivottavasti rahat edes oikeasti menevät ympäristön ylläpitämiseen.

Ranta oli pilalla. Kristallinkirkas meri oli todellisuutta vain postikorteissa. Tilalla oli leväkerros ja rantaan ahtautunut laivaparvi. Rantakatua koristi lukuisat hierontapaikat, joista räikein oli sokeiden hierojien palveluita tarjoava telttakatos. Kuka tälläisestä haluaa maksaa? Kuka ylipäätään suostuu maksamaan lennoista jos ne johtavat tälläiseen paikkaan?

Kaduilla käveli vanhoja miehiä alaikäisiltä näyttävien naisten kanssa, selkä suorassa. Tanssitaan europurkan tahtiin, paikalliset vain palvelemassa länkkäreitä, joilla saaren talous pysyy kasassa. Tällänen meno ku hyppii silmille 24/7, kehoni vaan sulkeutuu ja kieltäytyy tuntemasta nautintoa. Päivät meni istuessa terassilla auringolta piilossa, suomiräppiä kuunnellen. Illat yrittäessä juopua halvasta brandysta, mutta sekään ei kiinnostanut. Miljöö oli liian masentava jopa sen kauniiksi juomiseen. Tästä ei sen enempää, opettava kokemus tälläinenkin vierailu. Ei koskaan enää.

Filippiineille kuitenki haluaisin uudelleen mennä. Ei yksi elämä riitä, jos kaiken haluaa nähdä siellä.  

2.      10.  Shamaanijahti ja huvipuisto

Palatessamme sähkökatkon ja kaatosateen keskeltä, Calibon lentokentän siivittämänä Seouliin, oli koeviikko jo kolkuttamassa oveen. Paluu arkeen on aina kova. Niin kova, että lukemiseltani en ehtinyt Daeguun ja frisbeekisoihin. Kokeet olivat esseiden ja monivalintoje kieroja sekoituksia, joissa pikkutarkan asiatiedon hallitseminen palkittiin hyvillä arvosanoilla. Jokaisessa kokeessa tuli ainakin pari kysymystä, joissa tuijotin suu auki paperia, todeten olleeni Filippiineillä kun maikka meille näistä pärisi.

Viimeisen kokeeni jäkeen keskiviikkona lähdimme valloittamaan pienempää vuorta, josta olimme lukeneet, että kyseinen paikka sisältää shamaanitemppelin. Eiku vaa taas jalkaa toisen eteen. Loputtomia kiviportaita jälleen kerran. Huipulta näkymät olivat mahtavat, mutta shamaaneja ei ollut missään.

Kävi ilmi, että shamaanit olivat joku Lonely Planetin kiero kiertoilmaisu kurkkusalaattimiehille. Huippu oli täynnä korealaisia vartiotorneja ja ilmatorjuntakalustoa. Kuvia ei saanut ottaa juuri mistään, vaarantaisihan kuva huonosti naamioidusta asekalustosta koko Seoulin turvallisuuden. Pohjois-Korea kuitenkin vaanii taukoamatta. Harmi, ettei ollut Kim Jong Unin whatsapp tai Kakaotalk-osoitetta omassa puhelimessa ja datakin lopussa. Kuva ois muuten lähteny saman tien miehelle.

Perjantain kävin ruokkimassa sisäistä lastani, joka ei muuten ole yli viiteen vuoteen päässyt Linnanmäelle. Paikkana oli Seoulin huvipuisto, Lotteworld. Olen huono aamuihminen, enkä jaksanut tähdätä puiston avaamiskellonaikaan, vaan matelehdin paikalle vasta kellon osoittaessa kahtatoista. Olin auttamattomasti myöhässä. Kaikkialle oli jonoja, digitaalinäytöt heijastivat odotusaikoja, ei suositun laitteen tunnisti päästessään sisään alle puolessa tunnissa.

Tunnelma oli kuitenkin aivan katossa, ja kaikki ihmiset ympärillä olivat iloisia ja nauttimassa vapaa-ajastaan kavereiden tai muiden lähimmäisten kanssa. Fiilis tarttui ja sitä yhtäkkiä juoksi paikasta toiseen jätski vasemmassa, ja ampumapelistä voitettu pieni pehmolintu oikeassa kädessä. Jeejee! Pakko mennä vielä uudemman kerran, että pääsee vielä laskemaan kaikkein hurjimmat vuoristoradat, turvalliset adrenaliinisävärit on aina bueno!

11. Japani

3.         Ensi torstaina jätän tämän maan taakseni taas kerran, ja tällä kertaa vuorossa on Japani, Tokyo. Kaverini lupasi majoittaa minut auliisti hänen lattiallaan kymmenisen päivää. Fribat pitäis käydä ainaki heittää. Fuijille en pääse kiipeämään, koska huipulla puhaltavat vielä arktiset tuulet, enkä osaa jäähakkua ja lämpöpukua vielä käyttää. Meibi samdei!

Sellasia juttuja. Ulkoasu kusee, mutten saanu korjattua.  Kiitos ja anteeksi.

Kadonnut kuukausi, hetki hetkeltä OSA 3

1    8.  Guiting-guiting

Otsikko tarkoittaa sahateräistä tai terävää. Se tarkoittaa myös kaksikilometristä vuorta, joka nousee saaren keskeltä pilvien yläpuolelle. Olimme ajamassa moottoripyörillä saarta ympäri, kun huomasin tuijottavani sen upeaa runkoa herkeämättä. Uteliaisuudesta kasvoi pakkomielle. Aloin laskemaan käytettävissä olevia päiviäni Filippiineillä ja pohdin, onko minulla mahdollisuutta kiivetä tämä jyhkeä luonnon muovaava monumentti.

Kaverini ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tämän patikan suorittamisesta, sillä se kestäisi kolme päivää, ja hänellä oli mielessä kierrellä muutkin läheisyydessä uiskentelevat saaret. Pohdin koko päivän, seuraavan aamupäivän, ja iltapäivällä päätin tämän olevan jotain mitä haluan itse tehdä.

Marssin muistivihon kanssa majatalon sisäpihalla olevaan olohuoneeseen, jossa istui kaupunginvaltuutettu. Tämä mies, Dax, oli kiivennyt kyseisen vuoren jo kolme kertaa. Seuraavat puolitoista tuntia menikin sitten syvähaastattelun merkeissä ja mahdollisuuksista kysellen. Tarvitsisin teltan, kaksi sherpaa, retkikeittimen, ruokaa, vettä, kiipeilykengät, teltan, kiipeilyhanskat ja luvan luonnonpuiston viranomaisilta.

Alkoi hahmottua pikkuhiljaa, millainen reissu olisi kyseessä. Ensimmäinen päivä veisi läpi viidakon ja nousisimme 1500 metriin ja perustaisimme leirin sinne. Seuraava päivä pitäisi sisällään kahdeksan tunnin tuskaisen nousun kohti saaren lakipistettä. Dax vaihteli versiotaan vuoren vaikeustasosta, aina välillä tarvitsisin kiipeilyköysiä, ja aina välillä pystyisin hyvinkin tekemään patikan ilmankin. Hänen luottamuksensa minua kohtaan kasvoi myös hänen kehonsa alkoholiprosentin mukaisesti. Alkuillasta hän oli sitä mieltä, ettei minun kannata pyrkiä huipulle, vaan jäädä perusleiriin. Brandypullon tyhjentäneenä, juuri ennen sammumistaan hän huitaisi kädellä ilmaa rennosti, ja tokaisi:

”Man, you can do the whole summit”

Koska halusin huipulle, otin vastaan humalaisen miehen takeltelevat sanat absoluuttisena totuutena.

Kello oli kuusi aamulla, olin saanut kaikki tarvitsemani varusteet lainattua Daxilta ja odottelimme pikkubussiamme, johon meidän lisäksi oli mahduttava ainakin puolisataa paikallista ja satoja kiloja riisiä. Bussi oli kirjaimellisesti täynnä, ja se sisus ei näyttänyt alkuunkaan houkuttelevalta. Kuvitellaan 40 asteen kuumuus, kosteus ja laitetaan yhtälöön vielä ihmiset, jotka pakottavat sinut istumaan asennossa, joka ei edes kaukaisesti ole mukava.

Päätimme ottaa parhaat paikat autosta, sisältäen tuuletuksen. Metallitikkaita pitkin ensin kurotimme rinkkamme katolle, ja nousimme itse perässä. Kattokaan ei ollut vapaa, vaan jaoimme sen noin kymmenen muun kanssamatkustajan kanssa. Maisemat olivat kuitenkin upeita, ja lämpö ei tuntunut ollenkaan niin pahalta matkustamisen aiheuttaman tuulen takia. Bussin rämistessä kohti luonnonpuistoa, minua alkoi ensimmäisen kerran mietityttämään vuorenvalloitus-hankkeen järkevyys.  

Järkevät ajatukset olen kuitenkin aikaisemminkin elämässäni sivuuttanut tarvittaessa, ihan niin kuin tämänkin. Pakko mun oli ruokkia tätä maanista haluani kavuta kohti korkeuksia. Minun vuorikiipeilyurani ei voi koostua vain Discoveryn ylidramatisoiduista dokumenttipätkistä ja cokiksesta. Ei, minun oli pakko kiivetä, ihan oikeasti.

Kantajani vei minut suoraan paikalliselle torille ostamaan kaiken tarvittavan. Riisiä, tonnikalaa, pähkinöitä, suklaapatukoita, kaasupullo ja kuusi litraa vettä. Kuusi litraa vettä kolmelle päivälle, joiden keskimääräinen tuntimäärä fyysiselle rasitukselle olisi noin kuusi. Ei jumalauta. Jossain vuorilla pitäisi kuulemma olla lähde, ja siellä ehkä on vettä. Jos siellä taasen ei ole, joudumme palaamaan takaisin.

Vuoren juurella kävin allekirjoittamassa lippulappusia ja maksamassa viiden euron luvan astua luonnonpuistoon. Kävi ilmi, että joku muukin ottaisi osaa retkikuntaani. Itävaltalainen vanha mies, jolla oli käsikynkässään todella huolissaan olevan näköinen filippinonainen. Sanoin hänelle ensimmäiseksi, että jos sopii niin mennään hitaasti. Mies naurahti ja sanoi, että se on ainoa vaihde, jonka hän nykyään tuntee. Olo muuttui jotenkin todella huojentuneeksi, ei tämä voi rankkaa olla. Oi, kuinka väärässä voi nuori poika ollakaan.

Ensimmäiset kaksi tuntia sydämeni löi ennätyksiä. Viidakon suojassa tunnelma tiivistyy niin sanotusti, ja kehoni eritti enemmän hikeä kuin koskaan aikaisemmin. Rinkka selässä, hitain ja epävarmoin askelin laahustin polkua, joka nousi jokaisella askeleella. Itävaltalainen mies paljastui vuorikiipeilijäksi, joka oli jo kaksikymmentä vuotta ennen syntymääni kolunnut Himalajaa kuukauden päivät.

Daxilta lainaamani kenkäni menivät paskaksi ensimmäisen päivän ollessa puolessa. Oikeasta jalasta irtosi pohja puoliksi, ja jouduin heittämään kengännauhani jalan ympäri niin, että töppöset muodostaisivat taas jaloilleni kunnollisen tuen. Oma kehoni alkoi tottumaan tähän ajan myötä, ja retkikuntamme taukojen välit alkoivat pikkuhiljaa pitenemään.

Nukahdin kuudelta illalla, heti illallisen syötyäni. Unet olivat sekavia, ja täynnä pelkoa. Aamulla avatessani makuupussin nyörit, mietin hetken etten halua huipulle edes yrittää. Vaikein olisi kuitenkin edessäpäin. Kymmentä vaille kuusi aamulla, kengät oli kuitenkin fiksattu ja jalassa, aamupala syöty ja rinkka nousi kevyesti selkään.

Jos olisin tiennyt millainen urakka olisi edessä, en olisi varmaan mukaan mennyt. Edellisen päivän suoraviivainen jalkaatoiseneteenirvistäen-eteneminen muuttui kiipeilyn ja patikoinnin tuskalliseksi ja sataprosenttista keskittymistä vaativaksi välimuodoksi. Täysin uutta meikäläiselle. Eteneminen vaati niin paljon harkintaa ja hitaita liikkeitä, etten osannut edes pelätä satojen metrien pudotuksia, jotka ympäröivät minua molemmin puolin. Yksi harha-askel väsyneenä ja se olisi voinut olla siinä. Itävaltalainen mies oli ottanut vuoriantiloopin muodon ja loikki noin puoli tuntia minua edellä oman oppaansa kanssa.

Minun oppaani oli minua neljä vuotta nuorempi köyhä poika, joka oli myös kiipeämässä huipulle ensimmäistä kertaa. Naurahdin ajatukselle ja jatkoin eteenpäin. Nyt molemmat pohjat kengistä roikkuivat irrallaan.

Kahden tunnin kieppeillä pidin oppaani kanssa kriisipalaverin omasta kapuamisestani. Se meni jotakuinkin näin:

”Hey, I dont know if i can do this really, is this going to get any more difficult than it has been this far”

“Yes more difficult. Ninety degree wall coming, very hard yes yes”

Katoin opasta silmiin epätoivoisena. Älä viitti hei, ei voi olla. Vilkaisin eteenpäin, huippu näkyi jo. En tosin sen tiennyt olevan yksi valehuipuista, jonka takana olisi taas uusi laskeutuminen ja nousu korkeammalle huipulle. Olin niin lähellä, enkä kestä luovutusta tälläisissä asioissa. Jalka tohon koloon ja sit vasen käsi tonne minne en melkein ylety ja sitten laitan oikeen käden tonne mist ei saa kunnol otetta ja sit nostanki itteni metrin eteenpäin ja aloitan rutiinin alusta. Taas mentiin.

Olin äärimmäisen väsynyt, kun huipulle pääsin. Kättelin kaikkia, onnittelin ja kiitin. Oppaat väsäsivät mulle tonnikalariisi-aterian, jonka nassutin puolivaloilla naamariin, väsymys oli tunteena vahvempi kuin nälkä. Olimme pilvien yläpuolella ja aurinko paistoi suoraan iholle. T-paitaan pukeutuneena, ilman aurinkorasvaa, olin ottamassa aimoannoksen vanhaa kunnon uuveetä ja palkinnoksi erittäin näkyvän työmiesrusketuksen.

Retki takaisin tulis kestämään vähintään saman verran, eli jotakuinkin neljä tuntia. Ihoni oli palanut ja bambut viilsivät kärsinyttä nahkaani, joten jokainen liikkeeni oli erittäin kivulias. Kirsikkana kakun päällä, jouduimme hakkaamaan sherpani kanssa molempien kenkieni pohjat pois terävillä kivillä, joten loppumatka meni kuin olisi vain sukat olleet jalassa.

Kaksikymmentä minuuttia ennen leiriä, kehoni ei enää kestänyt vaan oppaani joutui lähtemään edelle ja hakemaan vettä, joka oli minulta jo aikoja sitten loppunut. Näillä pisaroilla puskin viimeiset metrit ja painuin hoiperrellen suoraan telttaan. Ilta menikin sitten kuivuuden ja palamisen aiheuttamassa horkassa, joka ei päästänyt minua pari tuntia pidempiin uniin.

Kolmantena päivänä, kun laskeuduin vuoren juurella olevaan kylään ja sain eteeni juuri puusta pudonneen ananaksen, en voinut parempaa kuvitella. Keho oli revitty joka suuntaan niin loppuun kuin mahdollista, mutta nyt ei tarvinnut enää tehdä muuta kuin istua ja nauttia omasta saavutuksesta.

Illalla palauduin ja juttelin reissusta Seabreezessä Daxin, Junin ja sijaisäitini kanssa. Olivat olleet tosi huolissaan, ja ihmettelivät suuresti, että olin huipulle asti päässyt. Siellä on kuulemma kuollukin ihmisiä ja kuulemma Filippiinien vaikeimpia vuoria valloittaa. Hei, tällästä infoo tosi kiva kuulla aina reissun jälkeen, hei.

Auringon laskiessa saatoin vihdoin juosta mereen uimaan, pitkähihainen paita päälläni, parhaita fiiliksiä ever.

Kuvia kukkulalta

Sori, pituudesta, mut mä oon tällänen.

Kadonnut kuukausi, hetki hetkeltä OSA 2

1.    4. Jjimjilbang

Yllä oleva sanojen kyhäelmä meinaa perinteistä korealaista kylpyläkompleksia, joka on muuten aivan mahtava. Serenan liukumäet ja Flamingon drinkkibaarit on korvattu rauhallisuudella, yhdessäololla ja hiljaisuuden avulla rentoutumisella. Tälläisissä taloissa on kaksi puolta, joista toinen puoli koostuu saunoista, kylvyistä, ja kodittomista, jotka pesevät itseään kuka mistäkin visvasta kuin viimeistä päivää.

Toiselle puolelle päästäksen pitää pukeutua kylpylän antamiin vetimiin, joista tulee etäisesti mieleen Guantanamon mielipidevangit. Tuomioita ei kuitenkaan luettu, vaan pääsimme hämmentäviin huoneisiin, jossa makasimme suolakivien päällä viidenkymmenen asteen lämmössä, maalina totaalinen rentoutuminen. Paikan kruunasi vielä kaksi musiikkiperformanssia, joista toinen muistutti häiritsevän paljon suomalaista iskelmää. Mieli ja keho sykkivät molemmat hyvää oloa ulostautuessamme kylpylästä.

Yks asia kuitenkin hämäs. Jos huoneen ulkopuolella lukee, että seiskyt astetta lämpöä, onko jengin pakko olla niin kiinni somessa koko ajan, että tuovat myös älypuhelimensa mukaan nauttimaan ja ottamaan mahdollisen kosteusvaurion matkamuistonaan?

Studyin' hard at Guantanamo Bay

2.      5. Alien registration cards

Hetken mielijohteesta tehdyt päätökset on aina parhaita. Ne johtaa sellaseen pikkupikkustressiin. Eli, joku ihan tavallinen sunnuntai-ilta olimme istumassa huoneessa kun naamakirjaan tuli viesti kerrosta alempaa.

”varattii lennot filippiineille, muutes”

Jesjes, puol tuntia siitä mulla ja henkallakin oli liput kolmeksitoista päivää samaan maahan, Panayn saarelle. Kauhee hypetys päällä ku pääsee kolmanteen maailmaan, palmujen sekaan ja hetkelliseen, mutta ultimaattiseen vapauteen.

Jesjes, viistoista minuuttia siitä huomattiin, että liput on maksettu, mutta tarvittavat matkadokumentit saamme maahanmuuttovirastolta vasta viikon lähtöpäivää myöhemmin. VITTU.  Sitten kauheet selvitykset asiasta, ja ei, ei kuulemma voida lähteä ilman alien registration cardia matkaan. Takas tullessa repivät muuten viisumin ja olisimme Koreassa vain turisteina, ilman lain lupaa opiskella. Sitä sitten mietittiin jonkun aikaa, että mitäs tässä, pitäiskö riskillä lähtä ilman dokumentteja, ehkä hei ne tullimiehet ei just meiän kohal olis niinku liian huolellisia, pliis.

Päätettiin kuitenkin vierailla maahanmuuttovirastossa viikkoa ennen reissua vikisemässä. Se kannatti, virkailija antoi sieltä meille oikeat päivämäärät, jolloin voimme lippulappusemme tulla hakemaan. Ja ah onnea, minun korttini olisi valmis päivää ennen Filippiinien reissua.

Samalla alueella söimme myös ehkä reissun parhaimmat safkat, joka oli puoliksi pitsa ja puoliksi kaalipata. Härön kuulonen yhdistelmä, enkä todennäköisesti löydä adjektiiveja, joilla teille saisi oikean vision tästä kulinarismin jalokivestä, mutta eipä teillä ole mahdollisuutta sitä syödäkään. Lälläslää!

3.      6 Ekat askeleet Filippiineillä

Kello on seitsemän aamulla, mut sitä ei huomaa aikaiseen aamuvuoroon tulleesta auringosta joka kutittelee rasvattua ihoani. Mulla on maailman paskin ihotyyppi, johon kuuluu kaksi rusketuksen astetta: täysin valkoinen ja melanooma.

Lueskelen riksakuskiltani saamaani uutta testamenttia. Olemmehan sentään Filippiineillä, jotka osoittavat uskollisuuttaan länsimaille polvillaan, toivathan he mukanaan kristinuskon ja aseet. Hartaan hetkeni keskeyttää kuitenkin kuusissakymmenissä oleva amerikkalainen, joka tulee esittäytymään nimellä, joka on jo hukkunut muistini mustiin matalikoihin. Hänellä ei ole kaikki hyvin.

Mies asuu saarella, jonne olimme juuri sinä päivänä matkustamassa pienellä, sikojenkin kuljetukseen tarkoitetulla törpöllä. Hän vihasi kyseistä saarta ja kertoi kaikki tuhat ja yksi syytä miksi oli oikeutettuakin vihata. Siellä ei yksinkertaisesti ole mitään, kaikki eläimet on metsästetty ja syöty. Vesiputouksia, jotka hädin tuskin ansaitsevat tulla kutsutuksi vesiputouksiksi. Miehellä oli myös massiivinen huumeongelma, nimittäin substanssien puute. Oli kuulemma kerran salakuljettanut amfetamiinia ja pilveä saarelle Amerikasta. Suurempi ongelma hänelle oli kuitenkin hänen veljensä.

Mies joutuu palaamaan USA:han melkein joka vuosi tarkastamaan oman karjansa. Tämä johtuen siitä, että hänen pikkuveljensä on armoton narkomaani. Huumevelkojen kasvaessa, tämä suoraselkä myy Filippiineillä autuaasti elävän isoveljensä karjaa. Korjatakseen velkansa ja saadakseen taas nuppinsa uudelleen jumiin. Verottajan kysellessä karjan päälukuja, on miehen Filippiineiltä käsin vaikea antaa vastauksia, kun ei pysty varmaksi montako lehmää on vuoden aikana muuttunut piristeiksi.

Onneksi päästiin eri laivoihin, kuin tämä mies ja saatoimme nauttia rauhasta ja totaalisen avuttomuuden tunteesta keskellä Sibuyanin merta. Onneksi Ahti ja muut meren herrat olivat suopealla päällä ja laskivat meidät viiden tunnin purjehduksen jälkeen paratiisiin.

Lauttamme kohti tuntematonta

Elämä on välillä vaan niin rankkaa

1.     7.  Seabreeze-inn

Saavuimme San Fernandon kaupunkiin, jossa meillä oli kaksi majoitusvaihtoehtoa. Ensimmäinen oli erittäin halpa, vain neljä euroa kustantava lodging house. Ja toinen, Sea Breeze Inn.

Valitsimme jälkimmäisen. Saapuessamme majatalon sisäpihalle, avoimessa olohuoneessa istui nunna, kymmenien kristinuskosta muistuttavien monumenttien ympäröimänä. Sisäpihan nurkassa, oven suussa istui halvaantunut mies. Hänen edessään kaksi koiravanhusta, joilla oli ilmeisesti keskinäinen kilpailu siitä, kummalla on vähemmän karvaa kehossaan. Vastaanottamaan meitä tuli kahdeksankymmentä-vuotias erittäin pieni nainen. Ei sitä oikein tienny mitä ajatella, ja laskimme hämmentyneinä rinkkamme. 

Emme olisi voineet paremmin valita. Olimme heti ensi hetkestä erittäin tervetulleita uuteen yhteisöömme, niin pelottavan tervetulleita, että aloin miettiä Koreaan palaamisen pakollisuutta. Majatalon palveluissa auttoi myös mies, Mr. Jun, joka oli tullut auttamaan äitiään Manilasta, kun hänen miehensä oli halvaantunut ja näin estynyt hoitamaan majatalobisnestä. Hän piti huolta siitä, että saimme kaiken mahdollisen informaation saaren nähtävyyksistä ja mahdollisuuksista. Ei mennyt kauaakaan, kun hyppäsimme hänen mukaansa kohti vuorilähteiden vedestä koostuvaa jokea. Hän halusi meidän menevän uimaan paikallisten kanssa, eikä ottanut maksua tästä ollenkaan.

Ensimmäinen ilta meni juopuessa paikallisesta Red Horse- oluesta. Jossain vaiheessa iltaa Mr. Jun käynnisti karaokelaitteen, ja lämmitteli meidätkin laulutuulelle omilla sooloillaan. Puoli kolmelta, ja kymmeniä ikivihreitä myöhemmin vaapuimme omiin huoneisiimme.

En keksi tarpeeksi positiivisia adjektiiveja kuvailemaan tätä yhteisöä, johon vahingossa olimme eksyneet. Kuvaavaa on kuitenkin se, että tilatessamme illan ruuat majatalossa, kysyimme aina mitä isäntämme haluaisivat syödä ja menimme sen mukaan. Hyvästellessämme halasimme, ja 80-vuotiasta emäntää pidimme sijaisäitinämme. Minulta esimerkiksi jäi viimeisen illan kyläjuhlat välistä, kun hän kielsi minua menemästä aikaiseen lähtööni nojaten.

Mr. Jun ja hänen pettämätön Seabreeze tricycle