Reggaebaarin yläkerta jossain päin Thamelia, aamuyöstä.
Pöydässämme istuu kaksi meidän ikäistämme jannua, joista toinen soittaa
bändissä elääkseen, toisen toimiessa trekkausoppaana.
Heidän kaverinsa Jimmy, vanha mies, nauraa korvaani musiikin
tahdittaessa. En kuule paljoakaan puheesta, mutta nauran silti olettaen, että
näin pitää tehdä. Nauraahan hän itsekin. Jimmy on Kathmandun vanhoja suuria
tekijöitä. 60-luvulla hippien täyttäessä Freak Streetin, Kathmandun toisen
hostellikaupunginosan, Jimmy oli keskellä toimintaa järjestäen keikkoja ja
tekemistä valaistumista etsiville happopäille. Huhu kertoo, että Jimmy on ollut
hyvää pataa muuan Jimmy Hendrixin kanssa vanhoina kulta-aikoina. Kaikki muut
hippiaikakauden tekijät ovat kuolleet sorruttuaan koviin päihteisiin, Jimmyn
pitäytyessä marihuanassa. Täällä Jimmy on yöelämän legenda. Paikallinen Sedu
Koskinen. Miinus muovi ja onnelat.
Loistava ilta, ja aamulla herätessämme suunnistammekin Freak Streetille tapaamaan näitä kahta nuorempaa kaveria. He istuvat porttikongissa ja juovat kaljaa, naureskellen krapulaansa pois. Istutaan hetki siinä ja suunnistetaan yhdessä takaisin kohti Thamelia, jossa toisen kavereistamme on määrä soittaa ikivihreitä länsimaisia pop-kappaleita Man Unitedin pelin jälkeen.
Matkalla Thameliin kysyin soittajapojalta maanjäristyksestä,
ja missä hän mahtoi olla silloin. Vastauksena tuli tarina, johon ei oikein
Suomessa asuva nuori voi mitään sanoa. Pahoitella vain. Järjetöntä kuitenkin,
miten duurivoittoisina ihmiset jaksavat olla jo neljä kuukautta onnettomuuden
jälkeen. Ollaan iloisia ja kiitollisia siitä, että saadaan ylipäätään olla
olemassa.
Yesterday
can't be changed.
Tomorrow is
a mystery.
Today is a
gift.
Lörölöö. Keikka
oli mukava, meille omistettu Nirvanan (emmämuistamikä) kappale, sai Nepalin
tuntumaan hyvältä paikalta elää tämä pätkä elämästä.
Aamulla Tomaksen mennessä Tinder-treffeille paikallisen
naisten oikeuksia ajavan valokuvaajan kanssa, minä lähdin luonnontieteelliseen
museoon. Motiivini olivat alhaiset.
Olin lukenut Lonely Planetista museon olevan todella pieni,
pelottavasti täytettyjen raatojen varasto.
Halusin nauraa. Saavuin paikalle, ja eikä paikka pettänyt. 50 sentin
sisäänpääsymaksulla töllistelin muunmuassa savesta tehtyjä pieniä
dinosauruksia, purkkiin sullottua sarvikuonon poikasta ja ihmisen sikiötä.
Täytetyt eläimet olivat tehty päin helvettiä, silmät eri tasoilla, linnuilta
katkottu jalat ja lämätty Nepalin karttaan osoittamaan niiden elinalueita.
Kahdeksanjalkainen vasikkakin lepäili kelmeästi alkoholissa.
Kuvia ei saanut ottaa, ikävä kyllä. Mutta voi pojat minä
nauroin. Koska Aasiassa asustellaan, niin karma puuttui peliin samantien.
Vatsani alkoi oireilemaan museossa vahvasti ja kysyin tietä käymälään. Minulle
osoitettiin koppi, jonka lattiassa oli reikä. Ei vessapaperia. En lähde
kuvailemaan seuraavia tapahtumia, mutta posliiniin ja Lambiin tuudittautunut
länkkäripoika koki kyllä koettelemuksen.
Menin uudestaan Apinatemppeliin museon jälkeen, oli sieltä
vaan niin kiva omaa kaupunkiaan katsella. Hyvä, että menin. Huipulla tapasin
costaricalaisen arkkitehti-taiteilijan, joka oli uusimassa viisumiaan Intiaan.
Intiassa hän vietti aikaa temppeleissä joogaten ja harjoittaen hinduismia.
Lähdettiin yhessä kiertelemään kaupunkia, ja onnistuttiinkin
vääntämään 15 kilometrin lenkki, jonka aikana hän kertoi uskonnostaan ja
suhteestaan länsimaiseen tieteeseen. Minä taisin välillä mutista jotain
korkeista vuorista.
Lähtiessämme eri teille hän antoi minulle yhden omista
espanjankielisistä hindukirjoistaan, kun olin hänelle todistanut osaavani
kieltä suomentaa. Mukana tuli email-osoite, johon voisin hänelle kirjoittaa
mielipiteitäni hänen uskostaan. Voisin siis sanoa omaavani oman netti-sensein.
Kirjoitin Kathmandu-saagan istuessani turistibussissa
matkalla Pokharaan. Tie kulkee vuorten välissä, ajoittain niin lähellä reunaa,
ettei ensi kesänä vielä tarvitse Linnanmäelle mennä.
No comments:
Post a Comment