Moi. Onks tääl ketään enää? Ja ehei, teitä Bloggerin
jenkkimoderaattoreita ei lasketa, kun teille maksetaan näiden sivujen
syynäämisestä. Menkää pois.
Syy tänne kirjoittamiseen on ylitsepääsemätön odotuksen
tunne. 2015 tuo minulle uuden mahdollisuuden viettää uusi pitkä ajanjakso
Aasiassa. Kuuset ei oo palmupuita, siitä ei pääse mihinkään. Se on ihan sama
lukeeko tätä kukaan, kunhan saan purkautua johonkin suuntaan. Käsittelen tätä
blogia ikäänkuin vaaleanpunaisena päiväkirjanani, josta olen sen muovilukon
hukannut. Lukee ken lukee.
2014 vuoden kevät on jo kaukana takana ja Etelä-Korean
opiskelu-urakka on vain kasa kauheita, tuntemattoman kielen ja kulttuurin
täyttämiä painajaisia. Rakkahin isänmaa Suomi, olet ottanut minut erittäinkin
hyvin vastaan. Pyöräretket Helsinkiin, mökkiviikonloput Urjalassa ja
Houtskarissa ja talven perinteinen synkkyys niin ulkona kuin pään sisällä. Kiitokseksi
tästä kaikesta karkaan jälleen luotasi.
En tee tätä haistatellakseni, rakastan sinua, järviäsi,
firsbeegolfratojasi ja erittäin yritteliästä talveasi, joka pistää minut
kaivamaan vuorotellen sukset, vuorotellen polkupyörän varastosta. Lukuisia
kertoja. Lähden sen takia, että liiallinen tottuminen ja turvallisuuden tunne
passivoi ja pakottaa oman peiton alle piiloon pahalta maailmalta.
En halua löytää itseäni tilasta, jossa olen äärimmäisen
iloinen esimerkiksi siitä, että Kimmon toinen tuotantokausi löytyy Netflixistä.
Suomi, olet liian mukava ja se pistää ajattelemaan suhdettamme vakavissani ja
ahdistumaan. Ehkä jonakin kauniina päivänä pystyn katsomaan sinua silmiin,
polvistua, ottamaan asuntolainan ja kasvamaan aikuiseksi. Mutta niinkuin
lapsuudessani huoneen seinää julisteen muodossa koristanut Aragorn sanoisi: ”It is not this day!”
Tämän vuoden syksyllä on minun määrä suorittaa toinen
ammattikorkeakoulun harjoittelujaksoni jossain matkailualan yrityksessä,
saadakseni opintoni kunnialla päätökseen. Alunperin ajatus henkilökohtaisten
unelmien ja työkokemuksen risteyttämisestä muotoutui pääkoppaan vaikean
krapulan siivittämänä aamuna. Päänsärky, jano ja kuittikasa pistivät avaamaan
läppärin. Sängyn pohjalla makaava, morkkiksesta turvonnut poika päätti muuttaa
tulevan vuoden 2015 kulkua kirjoittamalla sähköpostin Nepaliin.
”Hello. I would be interested in working in
your trekking company to do my internship next year. If this is possible, I
could send you my CV and a motivation letter”
“Yes, when you come here? You can live at my
home and use the company’s motorbike. Very easy job for you”
Mitä? Haha, meitsi lähtee trekkausmatkatoimistoon
matkavirkailijaksi ja osa-aika sherpaksi Nepalin Pokharaan.
Mount Everest, nyt liippaa lähelt.
No comments:
Post a Comment