FINLUANIA

Namaste!

Meinaa ilmeisesti nepalin kielellä jonkinmoista tervehdystä ja aloitan kulttuuriin tunkeutumisen varovaisesti tällä sanalla. Kastimerkkejä  maalailen kun koen sen olevan ajankohtaista, eletään nyt hetki hetkessä ensin.

Nyt pyörivä viikko on ollut Keski-Aasian ylänköjen valloitusten kannalta erittäin toimelias. Olen saanut matkalle mukaan vanhan liettualaisen toverini, jonka kanssa viime maanantaina organisoimme ensimmäisen suunnittelukokouksen matkan tiimoilta. Tapasimme vuonna 2012 ollessamme Erasmus-kurssilla Portugalissa tutustumassa maan pohjoisessa osassa sijaitsevaan tuppukylään Bragancaan. 

Loppuunsa hiottu taito puhua paskaa yhdisti heti ensimmäisistä kurssipäivistä lähtien, ja olimmekin kahden viikon jälkeen kehitelleet omille kotimaillemme dystopiset vaihtoehtohistoriat, joihin ei vieläkään kukaan muu taida kunnolla päästä sisälle. Sitä ovat seuranneet säännöllisen epäsäännölliset Skypekokoukset, jotka ovat kuitenkin kantaneet ystävyyden elossa tähän hetkeen saakka.

Kuinka ollakaan, tällä kyseisellä kaverilla sattui planeetat pyörimään omien planeettojeni kanssa linjaan niin, ettei hänellä ole mitään estettä lähteä työskentelemään ilmaiseksi Nepaliin ensi syksynä. Tämän kuultuani laitoin viestiä omalle työnantajalleni Pokharaan, ja sieltä viikon viiveellä pystyttiin järjestämään meille molemmile työpaikat samanlaisissa yhtiöissä ja oma kämppä.

Oma kämppä Nepalissa. Kun 14-vuotiaana katsoin ensimmäistä kertaa Madventuresia, innostuksesta housuun pissaillen, oli jaksossa keskitytty juurikin Nepaliin. Kun jakso loppui, kävin huutamassa porukoille alakertaan jotain sekavaa tähän tyyliin:

”Kelatkaa nyt siel saa hostellist huoneen kahel eurol ja voi syödä lehmän feissiii, Tunna melkei oksens siit ei hitto haha”

Ja aina jotenkin pettyneenä vaapuin takaisin yläkertaan, kun vanhempien innostus ei koskaan noussut omalle tasolleni: ”Käy nyt se lukio eka ja lähe sit syömää lehmän feissii”.

Unelma matkasta Nepaliin on kuitenkin ollut elossa näistä hetkistä lähtien, matkan tarkoitusperät ovat ehkä osoittaneet kuitenkin pientä henkistä kasvamista. Voisin väittää, että työharjoittelun suorittaminen tässä maassa, vielä välillä Himalajalle kavuten, on pienimuotoinen unelma käymässä toteen.  

Ensi viikolla poliisilaitokselle mutisemaan, jos vaikka vaihtaisivat kymmenen vuotta vanhan kuvani passissa uuteen. Ei riittänyt huumori korealaisella  lentokenttähenkilöstölläkään enää, kun sitä kotiin tullessa heilutteli. 

Tämmöset miehet vie kohta porukkaa vuorille.

Uudet, vähähappiset tuulet

 

Moi. Onks tääl ketään enää? Ja ehei, teitä Bloggerin jenkkimoderaattoreita ei lasketa, kun teille maksetaan näiden sivujen syynäämisestä. Menkää pois.

Syy tänne kirjoittamiseen on ylitsepääsemätön odotuksen tunne. 2015 tuo minulle uuden mahdollisuuden viettää uusi pitkä ajanjakso Aasiassa. Kuuset ei oo palmupuita, siitä ei pääse mihinkään. Se on ihan sama lukeeko tätä kukaan, kunhan saan purkautua johonkin suuntaan. Käsittelen tätä blogia ikäänkuin vaaleanpunaisena päiväkirjanani, josta olen sen muovilukon hukannut. Lukee ken lukee.

2014 vuoden kevät on jo kaukana takana ja Etelä-Korean opiskelu-urakka on vain kasa kauheita, tuntemattoman kielen ja kulttuurin täyttämiä painajaisia. Rakkahin isänmaa Suomi, olet ottanut minut erittäinkin hyvin vastaan. Pyöräretket Helsinkiin, mökkiviikonloput Urjalassa ja Houtskarissa ja talven perinteinen synkkyys niin ulkona kuin pään sisällä. Kiitokseksi tästä kaikesta karkaan jälleen luotasi.

En tee tätä haistatellakseni, rakastan sinua, järviäsi, firsbeegolfratojasi ja erittäin yritteliästä talveasi, joka pistää minut kaivamaan vuorotellen sukset, vuorotellen polkupyörän varastosta. Lukuisia kertoja. Lähden sen takia, että liiallinen tottuminen ja turvallisuuden tunne passivoi ja pakottaa oman peiton alle piiloon pahalta maailmalta.

En halua löytää itseäni tilasta, jossa olen äärimmäisen iloinen esimerkiksi siitä, että Kimmon toinen tuotantokausi löytyy Netflixistä. Suomi, olet liian mukava ja se pistää ajattelemaan suhdettamme vakavissani ja ahdistumaan. Ehkä jonakin kauniina päivänä pystyn katsomaan sinua silmiin, polvistua, ottamaan asuntolainan ja kasvamaan aikuiseksi. Mutta niinkuin lapsuudessani huoneen seinää julisteen muodossa koristanut Aragorn sanoisi: ”It is not this day!”     

Tämän vuoden syksyllä on minun määrä suorittaa toinen ammattikorkeakoulun harjoittelujaksoni jossain matkailualan yrityksessä, saadakseni opintoni kunnialla päätökseen. Alunperin ajatus henkilökohtaisten unelmien ja työkokemuksen risteyttämisestä muotoutui pääkoppaan vaikean krapulan siivittämänä aamuna. Päänsärky, jano ja kuittikasa pistivät avaamaan läppärin. Sängyn pohjalla makaava, morkkiksesta turvonnut poika päätti muuttaa tulevan vuoden 2015 kulkua kirjoittamalla sähköpostin Nepaliin.

”Hello. I would be interested in working in your trekking company to do my internship next year. If this is possible, I could send you my CV and a motivation letter”

“Yes, when you come here? You can live at my home and use the company’s motorbike. Very easy job for you”

Mitä? Haha, meitsi lähtee trekkausmatkatoimistoon matkavirkailijaksi ja osa-aika sherpaksi Nepalin Pokharaan.

Mount Everest, nyt liippaa lähelt.