Aivoripuli Riikan lentokentällä.

Baltic Airlinesin Helsingistä Riikaan operoiman lennon suorittavan lentokoneen renkaat pyörivät hitaasti asfaltilla. Välillä ne ylittävät keltaisia viivoja, välilla valkoisia. Auringonlasku on totta kai, toisella puolella matkustamoa. Näin se on aina kun lennän.

Renkaat kiihdyttävät vauhtiaan niin, ettei niistä pysty enää lukemaan valmistajan logoa. Näkymä asfaltistakin muuttuu soiseksi, kun vauhti kiihtyy kohti takeoff-nopeutta. Ilmassa ollaan, ja auringon laskiessa voin vielä tuijottaa alla lipuvaa Helsinkiä, yrittäen hahmottaa eri kaupunginosia ja maamerkkejä. Viking Line oli juuri suunnistamassa Suomenlinnan ohi kohti Tukholmaa. Tai mistä mä tiiän minne se oli menossa.

Lentokentällä juttelin hetken turvatarkastuksessa työskentelevän keski-ikäisen miehen kanssa. Firmojen kilpailutuksen ansiosta potkut miehellä edessä ennen tämän vuoden loppua. Samaa mitä näkee nykyään niin paljon muuallakin, mitä halvemmalla palvelun saa, sen parempi. Aikaisemmin turvatarkastusta hoitanut Securitas, joutui taipumaan SOL:in tarjotessa halvempaa sopimusta lentokentälle. SOL on ensisijaisesti siivousfirma ja toimii eri työehtosopimuksen alla kuin vartiointifirmat. Tässä työehtosopimuksessa peruspalkat ovat pienemmät, joten SOL:in oli helpompi työntää Securitas pois pelilaudalta. Mutta näin on käymässä myös SOL:ille. Halvempi firma tulee, palkaten opiskelijoita tekemään vajaata työvuorolistaa, työntäen taas uusia ihmisiä vakituisista työsuhteista etsimään uusia polkuja elämälleen.

Riiassa, missä tätäkin kirjottelen, tuli vastaan turkulainen bussikuski. Mies oli ollut viikon Italiassa etsimässä kesää. Kuulemma Ruisrock oli ollut ainoa viikonloppu, kun olivat säät hellineet. Muuten on aina ollut hänen ajamansa bussi täynnä kiroilevia ja märkiä asiakkaita. Kuulemma jos Suomessa kerran on ollut huono kesä, ei Turussa kesää ole ollutkaan.

Tuntuu taas, että tää matkustaminen on kyllä meikän juttu. Rakastan sitä, kun on tavallaan eksyksissä. Menossa jonnekin mistä ei tiedä oikeastaan matkaoppaan hätäistä läpiluotausta enempää.

Edessä oleva kahvila soittaa musiikkia liian lujalla, melkein katseellani etsin discopalloa jo katosta, tai baarimikkoa olutta ojentamaan. Tässä mä istun varmaan seuraavat vajaa kahdeksan tuntia ennen kuin lento lähtee kohti Amsterdamia. Ihmisiä lipuu tauotta ohi ja kelailen et ketään noista en suurella todennäköisyydellä tule koskaan enää näkemään. Ehkä jonkun perhosefektin sirpaleen kautta joku noista vaikuttaa mun elämään tai mä niiden, mutta sitä mä en koskaan voi tietää.

Huomenna iltapäivästä pitäisi tavata kaveri, jonka oon viimeksi nähnyt vuonna 2012, opiskelu-urani ensimmäisenä syksynä. Nyt 2015, viimeinen syksy menossa ja käydään yhdessä suorittamassa työharjoittelun tapainen Aasian ylängöillä. Jos on ees puoliksi niin hauskaa kuin Portugalissa kurssilla, jolla tutustuttiin, niin tästä reissusta on tulossa aika timanttinen.

Kova ikävä varmasti tulee myös syksyn aikana ihmisiä Suomessa, mutta tarkoitus olisi pitää itsensä fyysisesti ja henkisesti ehjänä näiden neljän kuukauden ajan.

Haha, tästä postista on tuskin kovin helppo etsiä sitä punaista lankaa. Aivot on nyt purettu A4:seen, ja voin käyä sanoo tolle kahvilanpitäjälle et laittaa tuon kauhean kakofonian hiljaisemmalle, että täällä voisi hetkisen jopa nukkua. Eiku, nyt siel alko soimaa räppiä!

Niiku Pikku-G sanois, nyt ne nupit kaakkoon!