Fribailuu ja krebailuu

Sunnuntaina iltapäivällä päiväuneni keskeyttää ovikellon vaativa pirinä. Ärsyttää, mutta äänen katkaistakseni avaan oven ja kiinalainen mentalistiystäväni tulee sisään. Hänellä on minulle lahja. Se on eräänlainen kännykkäapplikaatio, joka isketään kiinni kuulokepistokkeeseen. Applikaation tehtävän olisi toimia jonkinlaisena perustoimintojen helpottajana. Näytän kännykkääni ja sanon sen olevan Lumia. Kiinalainen punastuu, pyytää sata kertaa anteeksi, eikä oikein uskalla kääntää selkää ja lähteä huoneesta. Kymmenen minuuttia kun olen selvittänyt hänelle, ettei asia haittaa, ovi sulkeutuu ja saan jatkaa uniani.

Takasin viime keskiviikkoon ja viimeiseen koulupäivään. Otin kevääksi viisi kurssia, joista omien laskujeni mukaan tulee hyväksiluetut 28 opintopistettä Suomeen. Kuitenkin ennen jokaisen kurssin ensimmäistä tuntia oli helvetin epävarmaa millä kielellä kyseinen kurssi pidettäisiin. Opintopisteeni ovat kiinni näistä valinnoista ja en voi oikein mitään enää peruakaan. Astun päivän viimeiselle tunnille ja tadaa, luokka täynnä korelaisia. 

Ainoana länkkärinä menen juttelemaan maikalle, joka sanoo yrittävänsä puhua englanniksi.

”I try to speak English, but you see, I am Korean”

Menen paikalleni, eli seisomaan takaseinää vasten. Kaikki muut paikat varattuja. Jes, tätä on sitten jokaine keskiviikkoni kesäkuun loppuun saakka.

Dongdaemunin markkina-alue on aivan helvetin iso paikka. Kymmenen korttelin alueelle sijoittuu 26 ostoskeskusta, ja yli 30 000 yksityistä liikettä. Tarkennuksena, markkina-alue spesialisoi vaatteisiin, eikä sieltä juuri mitää muuta löydä. Kaverin kanssa piti lähteä siellä käymään puutteellisten pakkaamisen johdosta.

Vatsassa poreilevat bambumadot ja kuuden tunnin jalkamarssi lopulta pakottivat meidät hampurilaisten kautta kotiin. Vaatteiden määrä markkinoilla oli järkyttävä, vaikka tuotteet toistivatkin itseään joka toisessa putiikissa. Myyjillä ei edes ollut omaa tilaa, vaan osa istui vaatteidensa päällä pienessä lokerossa, ja katsoi paikallisia Salattuja Elämiä, teetään naukkaillen.

Mukaan lähti reppu, lenkkarit, lakki ja paita. Voin laskea tämän kaiken tarpeelliseksi, koska reppua ja lenkkareita tarvitsin frisbeegolfin harrastamiseen ja lakin ja paidan vaan halusin todella kovasti omistaa.

Lauantai-aamuni oli aikaisin Koreassa herätyistä. 05.45. kelloni pirahti pärisemään ja herätti minut sekavaan valvetilaan, jossa yritin kämppistäni herättämättä pakata frisbeetarvikkeeni. Korean Professional Disc Golf Associationin puheenjohtaja odotti minua Gangnamissa. Matkalla jouduin ostamaan kahdesta eri leipomosta toastit ku eivät osaa leipiä täällä tehdä. Vatsa oli silti tyhjä, kun puoli kahdeksalta hyppäsin mustan Hyundai Genesiksen pelkääjän paikalle ja kättelin uutta oppi-isääni.

Automatka kesti jotakuinkin kaksikymmentä minuuttia, ja mies oli todella kiinnostunut Suomesta ja syistä miksi olen Koreaan tullut opiskelemaan. Huomasin häivähdyksen pettymystä miehen katseessa, kun kerroin harrastaneeni lajia vasta puolisen vuotta. Ovet kuitenkin pysyivät lukossa, ja poika autossa. Viimein saavuimme kentälle, ja kannoimme yhdessä ainoan käytettävissä olevan korin pelipaikoille.

Siinä vaiheessa, kun olin ensimmäiset taidonnäytteeni antanut puttaamisessa ja draivaamisessa, saattoi muiden pelaajien mielipiteen jo aistia vahvasti. Saatana, mikään ei toimi. Ne ei salee uskonu ees siihen puolen vuoden harrastusaikaan.

Nöyryyttävä alku, ei voi muuta sanoa. Edessä oli vielä 18-väyläinen rata täynnä mandoja ja OB-alueita. Parin ensimmäisen väylän jälkeen sain kuitenkin käteni kuntoon ja heitto alkoi luistaa. Tästähän tulee jotain. Sijoituin varmasti viimeiseksi, vaikka pisteitä emme edes laskeneet, niin selvä oli kuitenkin taitoero. Kaikki olivat kuitenkin vain pitämässä hauskaa lauantaiaamupäivää, joten fiilis oli plussan puolella koko ajan. Kilpailu oli toissijaista.

Neljän tunnin frisbeemaratonin jälkeen puheenjohtaja halusi viedä minut vielä Olympiastadionille. Kävelin hänen perässään, tietämättä miksi. En oikein ymmärtänyt miehen motiiveja minua sinne ajaa, asuimme kuitenkin molemmat eri suunnassa Seoulia. Parkkihalliin laskeutuessamme jo pelotti mahdollinen sisäelimen väkivaltainen poistaminen, mutta olin onnekseni väärässä.

Mies halusi tarjota minulle lounaan paikallisessa ravintolassa. Kun yritin omaa luottokorttiani tunkea väliin, hän kielsi minua esittelemästä sitä. Bibimpapia maistellen siinä sitten keskusteltiin heittotekniikoista ja kohdista, joissa itselläni on parantamisen varaa. Käteltiin vielä olympiastadionilla, ja sovimme näkevämme ensi lauantain treeneissä seuraavan kerran. Nyt on päästy piireihin.

Ps. Yritin päästä kuuntelemaan paikallista rap-musiikkia, mutta saapuessamme paikalle, nuhjuisten MC:iden tilalla oli kolme siivoojaa laittamassa paikkoja säppiin. Emme lannistuneet, vaan  pakkauduimme Noise Basementiin, Hongdaessa sijaitsevaan hiphopbaariin. Ihmisiä oli sisällä varmaan yli 300% sallitusta maksimista. Mieleen tuli pari vuotta vanha uutinen yöklubista Brasiliassa, jossa syttyi kesken tulipalo. Paikka pysyi kuitenkin pystyssä, ja hengissä ja hymyillen ulos.

Voiko ihanammin aamu enää alkaa?

Aamu valkenee sumuisena. Kävelen läpi harmaan graniittiaukean. Saman sävyistä harmaata edustavat kerrostalot ympäröivät minua, ikkunoissa ei ole ristinsielua. Valotolppiin kytkettynä olevat megafonit toistavat nuorten laulamaa kansanmusiikkia kielellä, jota en pysty ymmärtämään. Ihmiset ympärilläni vaeltavat yksin tai pareissa kohti ympäröiviä sementtikyhäelmiä. Olenko yrittänyt rajan?

En vielä, vaan on ensimmäinen kouluaamuni Etelä-Koreassa. Megafonit paukuttamassa paikallisia iloisia sinfonioita on siisti juttu ehdottomasti, mutta hieman aivopesty olo tulee. Sanaakaan en lurituksesta ymmärtänyt, mutta tuli olo, että täällä väkisin pusketaan hyvä mieli jengille heti maanantaiksi. Kyllä mua hymyilytti ja odotan jo seuraavaa maanantaina ja seuraavaa aivojen euforiaosiota törkkivää hymniä.

Pääosa kursseista menee Filippiineiltä Amerikkoihin migratoituneen, semisti elämäänsä kyllästyneen lehtorin ohjeistamana. Jännä sinänsä, että kyseinen opettaja oli kutsuttu Koreaan muovaamaan vallitsevaa opetusmallia. Perinteiseen tyyliin täällä opettaja kertoo asiat tunnin aikana monotonisuuspisteitä keräillen ja oppilaat yrittävät pysyä hereillä, tai olla tarttumatta siihen kännykkään. Meidän lehtorin ideana on opettaa oppilaskeskeisesti. Eli käsittääkseni niin, että oppilaat osallistuvat keskusteluun ja tuovat esille omia ideoitaan läpikäytävästä asiasta.

Maikalla oli kuitenki oma visio asiasta:

”Hei kun mä olin jenkeis opettaas nii meil oli aina Spring Break, ärsyttää kun Konkukin yliopistossa ei ole. Oppilaat tarvii loman rankan talven jälkeen”

”Harmi ku meillä ei ole noita korealaisia merkkipäiviä meidän tuntien kohalla, joutuu pitää kaikki tunnit”

”Mä oon tylsä opettaja, ja tää on tylsä aihe ha ha ha...”

En tiedä, oliks se ajatellu idean olevan se, että se kuvittelee ittensä yhden epämotivoituneen opiskelijankuvatuksen roolin ja sitten hyppää liitutaulun eteen. Näillä mennään, sen on tarkotus opettaa mua ainakin käsitteistä talous ja innovaatio. Muita aiheita ovat globalisaatio, alueellinen kehitys, johtaminen modernissa yhteiskunnassa.

Tunnin päätti sananlasku:

”You can drag a horse to a river, but you can’t make it drink”

En tiedä saako toi mies meitä ees siihen joelle asti, mutta olihan se ainakin ihan hauska jätkä.

Tiistaina on vaan yks kurssi, jonka on tarkotus opettaa meitä havannoimaan kulttuuria. Ensimäisellä tunnilla tutkiskeltiin symboleja, ja niistä kumpuavia ajatuksia. Maikka näytti batmanin logoa. Joku kiinalainen pakotettiin kertomaan ajatuksensa takarivistä, kun ei oikein meistä viidestä mykiksi kasvatetuista suomalaisista ollut vastaamaan.  

Se sano et sillä tuli nälkä siitä logosta. Se oli nähny siinä logossa hampaat ja suun. Maikkaki jäi aika suu auki tästä tulkinnasta. Kiinassa Youtube ja Facebook ovat valtion mustalla listalla. Muutenkin länsimainen popkulttuuri päästetään maahan erinäisten filttereiden läpi, joten tyttöraukka ei ollut batmanin logoa ennen nähnyt.

Tää on yks syistä minkä takia rakastan olla täällä. Nää absurdit kulttuurikolarit, joita ei voi ennustaa. Tää kaikki vaan positiivisessa mielessä. Me ollaan täällä Konkukissa vähä ku rakentamassa Baabelin tornia kaikki omine ominaisuuksinemme hämmentämässä soppaa syömäkelvottomaksi, mutta yhessä ja hauskaa pitäen kuitenkin.  

Hätäsiä huomioita

Edellinen posti oli semisti yksinkertanen ja sisältö oli tässä: Ollaan käyty juomassa, kävelemässä ja on ollu ihan kivaa, kiitos kysymästä. Moikka.

On tässä paljon muutakin ehtinyt tapahtumaan. Tai no, ei oikeastaan yhtään mitään muuta. Oon kuitenkin yrittäny vastaanottaa mahdollisimman paljon kulttuuria. Ensiaskeleet ovat aina haparat, mutta aloittelevakin kulttuuriantropologi pystyy poimimaan aina jotain matkan varrelta mukaansa. Vaikka olisikin laskuhumalassa.

Mua on joskus haukuttu siitä, että viihdyn liian paljon kännykän ja sosiaalisen median parissa. Ei ehkä ammu paljoa ohi, blogia tässä kuitenkin kirjoitan, vaikka aikaisempi posti julkaistiin vasta puolitoista tuntia sitten. Täällä kännykkällä nettiin pääsy vasta salakuljetetulle maahanmuuttajalle on kokonaan Wi-Fien varassa, ja olen pärjännyt hyvin ilmankin. Astuessani Korealaiseen metroon, huomaan kuitenkin olevani suhtkoht normaali somen viihdekäyttäjä.

Korealaisessa metrossa jokaisella paikallisella on kännykkä edessään, ja kuulokkeet päässään. Kaikilla katseet alaspäin, omaan ruutuunsa. Ainoat äänet, joita metrossa kuulee ovat ilmoitukset seuraavasta asemasta ja sulkeutuvista metron ovista. Kerran näin pariskunnan istuvan vierekkäin. Niillä lähti kännykästä yhteiset kuulokkeet ja tuijottivat jaetun kännykän ruutua. Jotkut saattavat illasta nukkua junissa. Muissa tapauksissa smartphone puhkuu punaisena. Alettiin laskemaan pisteitä kavereiden kanssa asiasta. Jos näkee kolme vierekkäin istuvaa ihmistä metrossa a) ilman puhelinta b) hereillä, saa yhden pisteen. Tilanne on nyt 1-1 mun ja yhden jenkki-Alecin välillä. Muita ei parin metromatkan jälkeen enää kiinnostanut. Vaikeustaso pelissä oli liian korkea.

Toinen asia mikä pisti silmään on elämän hektisyys ja ihmisen yksillöllisyyden hukkuminen kaiken työn määrän keskelle. Samaa tapahtuu myös Suomessa, mutta täällä paljon laajemmin ja näkyvämmin.

Esimerkki:

 Sä oot korealainen ja sulla on täällä pikkukiska ihan yliopiston kyljessä. Vähän niinku R-kioski Suomessa sillä erotuksella, että sä hoidat ite kaikki vuoros. Työmatka saatta metrolla hyvinkin kestää päälle tunni ja meet nukkumaan Seoulin laidalle johonkin kerrostaloon, jonka ikkunoissa on kalterit ja talon numero on maalattu isolla talon kylkeen. Minkä takia sä käyt siellä kaupassa päivittäin? Että porukka (esimerkiksi nyt länkkärivaihtarit) saa ostettua halvalla Sojua ja sipsejä? Mitä se antaa työntekijälle itselleen? Tulon elämää varten, jonka elämiseen ei kuitenkaan ole aikaa. 

Tälläsessä asuessaan tulee varmaan jokaiselle aika pieni olo itsestään.

Taksikuskikin sano saavansa palkkaa 2000 dollaria kuukaudessa. Ihmeteltiin siinä, että aika jeesjees hyvin mies tiliään täyttää huomioonottaen, että Koreassa ollaan. Paskat, totesi taksikuski ja ilmoitti työskentelevänsä 14 tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa. Jepjep. Oltiin sitte hiljaa loppumatka.

Käytiin donitsilla rikkaampien alueella Gangnamissa, ja siellä oli nähtävissä ihan toisenlainen massakulttuurin ja yksillöllisyyden puutteen ilmentymä. Siellä missä on rahaa, on myös kaikki länsimaiset kalliit ketjuravintolat ja merkkituotekaupat. Istutaan Starbucksissa tuijottaen omaa Iphone vitostaan. Kaduilla valot välkkyy kirkkaina, valaisten tailorilla virkatut puvut ja mekot ihmisten päällä. Kuten Koreassa, monen ihmisen Suomessakin pitäisi avata silmänsä, ja miettiä hetki mitä elämältään haluavat. Korean taloudellinen kasvu on ollut yksi maailmanhistorian nopeimpia, joten virtaviivaisuus yksittäistenkin ihmisten elämässä on jotakuinkin oletettavaa. Omat intressit pitäisi aina saada sekoitettua ympäröivään elämään, eikä toisinpäin. Kaikilla ei tietenkään sitä mahdollisuutta ole, ja se näkyy täällä todella elävästi.

Vähäinen vapaa-aika korvaantuu sitte runsaalla alkoholin käytöllä. Suomessakin uutisoitiin, että Etelä-Korea on ykkösmaa, mitä raa’an viinan juomiseen tulee. 0,35l Sojua, eli  kakskyt prosenttista viinaa maksaa täällä noin 70 centtiä pullo. Kun ravintolaan menee syömään, paikallisten asuttamassa pöydässä Sojua on ainakin kolme pulloa. Kyseinen tuote on siitä hassu, että lantrattuna se ei tuo juomaan mitään sivumakua. Ellei suhde sitten ole Sojua  plus tilkka Spriteä. Itsekin ostimme puolentoista litran kaljapullon ja kylkeen yhden Sojun. Hintaa tälle tuli yhteensä viisi euroa, ja valmiin tuotteen jaoimme kolmeen pekkaan. Tuloksena halvat rynnäköt, jolla kesti hetken tanssia Afrojackin tahdissa.

Oli vaan yksi pullo kaljaa, joten terästäminen oli ainoa vaihtoehto.

Alkoholi on Etelä-Koreassa helppo ja halpa tapa käyttää vähäinen vapaa-aika. Kadulla törmää monesti pukumieheen, jonka askel sivaltaa kolmeen eri suuntaan samaan aikaan. Suomelle tyypillisiä snägärin taakse kusevia alkkiksia ei näy. Etelä-Korealle karikatyyrimainen alkoholisti onkin varmaan toimistossaan istuva, alakaapista naukkaileva ahdistuneesti takeoffiaan odottava uraohjus.

Koulu alko tänään ja meikä juhlii sitä kuumeen ja buranan voimin!

Harhareissuja

Jetlag oli kyl ensimmäisen Seoulissa vietetyn päivän sana. Yheksä tuntii unta ekana yönä, jaetun dormihuoneen lämmössä, mut keho huomas silti, että pojalta puuttuu yhen vuorokauden annos lepoo.

Oma koppini kesäkuun loppuun asti, toisella puolella huonetta mykkä hawaijilainen

Keskiviikko alkoi auditoriossa ”orientaatiotunnilla”, joka kesti auringon noususta aina sen laskuun saakka. Läpikäytävien asioiden listalla ei paljoa ollut, neljä-viisi asiaa korkeintaan, mutta informaatio syötettiin meille jostain syystä kuin vastasyntyneille.

Meidät pakotettiin väsäämään omat pankkitilit korealaiseen pankkiin, Shinshan Bankiin. Edessämme oli viisi sivua papereita, joissa ei ollut sanaakaan englantia. Meitä varten papereihin oli tussattu keltaisella mihin omat allekirjoituksemme laitamme. Vähän päälle kymmenen allekirjoitusta viiteen sivuun papereita. Eikä tietoa ollenkaan, mihin juuri kaikki sovimme lähtevämme mukaan. Seuraavaksi olisi tarkoitus siirtää kaikki rahat suomalaiselta tililtä tähän tiliin, jonka liina päässä väsäsimme. Ihanaa. Samaan otteeseen meitä käskettiin luovuttamaan passimme ja olemaan poistumatta maasta. Luotto on silti kova paikalliseen rehellisyyteen ja huolenpitoon, näille miehille antaisin vaikka munuaiseni.

 Seuraavaksi juteltiinkin hieman oman asuntolamme säännöistä. Täällä pelataan pisteillä. Tarpeeksi kun opiskelija kerää miinusta omalle tililleen, ei voi jatkaa seuraavana lukukautena asumista asuntolassa. Olemme kaikki kuitenkin vain kevään täällä, joten voimme ottaa vaikka kilpailun kovimman miinustilin haltijasta, eikä siitä koidu meille ollenkaan haittaa. Tosin, aikaisemmin täällä oli joku jätkä ostanut ilmakiväärin ja ampunu koulun läheisyydessä bussin kylkeen läiskiä. Jätkä joutu pakkaa kamat raipan säestyksessä ja palata omaan kotimaahansa. Ovat varmaan vanhemmat ylpeänä halanneet sotilastaan.

Kirsikkana kakun päälle univajeen ja torkkumisen säestämän päivän päätti tervetuliaisjuhlat. Pitsaa ja amerikkalaista olutta. Kiitos Konkuk University, kun järjestitte tälläisen määrän korealaista high-end kulttuuria heti ensimmäiseen iltaamme maasssanne. Ei vaan, ihan paras startti keväälle uusien frendien kanssa. Jengi puhuu pyödästä pöytään ja päihtyy iloisin mielin. Suomalainen keskiviikko-ilta on yleensä vastakohta.

Seoulin yöelämä on perinteisimmillään halpaa viinaa, kirkkaita valoja ja korvat hajalle paukuttavaa klubimusaa. Onneksi loppui aikanaan, en ole tullut tänne kuitenkaan pääasiassa juhlimaan. Ilta loppui taksiajeluun Han-jokea myötäillen, josta vaapuimme takasin omiin koppeihimme.

Yöelämää jossain päin Sincheonia.

Lauantaina päästiin vielä kaikkien vaihtareiden kesken juhlimaan Hongdaeen alkanutta vaihto-

opiskelujaksoamme. Ei lähtenyt alkuunkaan. Kaikki hinnat oli kusetettu ylöspäin ja päädyimme kadulle juomaan Sojun (paikallinen denojen suosikki) ja kaljan sekoitusta.

Kaksi iltaa baareissa käyneenä voi sanoa, että mainstream on mainstreamia Koreassakin. Se on yks lysti, ketä siinä on ympärillä tansimassa jos DJ looppaa Keshan ja Pitbullin korvanraiskausrallia. Meikä ei pysty pitämään hauskaa paikassa, joka musiikillisesti ei vaan toimi. Vanhenemisen varjopuolia. Onneks täältä löytyy hyvänkin musiikin kuuntelijoita, ja ollaan kahlattu netistä klubeja, jotka mahdollisesti soittaisivat korealaista räppiä tai edes jotain ug-kulttuurin musiikkia.

Kuitenkin, reissu lähteny käyntiin ihan täydellisesti. Seoul on helvetin iso kaupunki, jonka todistimme tänään sunnuntaina etsiessämme frisbeerataa kuusi tuntia. Näistä kuudesta, patikoimme neljä tuntia. En ole koskaan kävellyt puolta tuntia yhden sillan yli. Koreja ei lopulta edes löytynyt, mutta en luovuta. Kiekot odottavat hyllyllä, ja lupaan itselleni, että jonakin päivänä ne lentävät.

Pari kuvaa loputtomilta kaupunkivaelluksiltamme