Sockhon viikonloppupärinät

Huvipuiston junavaunu ei liiku. Vieressä oleva viikinkilaiva on ruostunut, ja odottaa vain pääsyään pois ihmisten silmistä. Alhaalla olevat pilvet luovat painostavan tunnelman Sokchon rantakaupunkiin, jonka aaltovalleja iskevät Japaninmeren kylmät aallot. Vielä ennen 50-luvun sotia, tämä kaupunki kuului Pohjois-Korealle, ja se näkyy arkkitehtuurissa. Rapistuneita, suljettuja rakennuksia, värien ylikäyttöä niin, että se peittäisi alleen kansan kurjuuden.

Elämme kuitenkin 2000-lukua, eikä ihmisillä enää ole niin huonot oltavat kuin ehkä silloin olivat. Saavuimme bussilla Henrikin kanssa asemalle, josta rinkat selässä suunnistimme kohti rantaa. Ranta näytti hylätyltä, vaikka kesä kolkutteleekin jo ovia täällä puolen palloa. Vanhat naiset keräilivät ilotuliteroskia, ja yksinäinen teltta huojui vahvassa tuulessa, vain pari metriä rantaviivasta.

Sokchon kaupunki näyttäytyi meille porttina Seoraksanin luonnonpuistoon, jossa komeilee 1708 metrin korkuinen Daecheongbongin huippu, yksi kolmesta Korean pyhästä huipusta. Meillä ei ollut yöpaikkaa varattuna, mutta olimme päättäneet viettävämme yömme paikallisessa Jimjilbangissa. (Selvitetty aikaisemmassa postissa, jos ette ole lukeneet, menkää lukemaan ja ennen kaikkea, menkää itseenne) 

Päivä tässä salaperäisessä kaupungissa oli kuitenkin vasta alkanut, ja päätimme mennä tutkimaan satamaa, ja sitä ympäröiviä alueita. En ole koskaan Seoulissa vielä istuutunut pöytään keskelle kalamarkettia, ja tilannut ruokaani suoraan tankista. Oli siis korkea aika.

Japaninmeri on yksi maailman kalastetuimpia alueita, ja Sokchon kalamarkettikin osasi näyttävästi osoittaa, mitä kaikkea sieltä voi verkoilla nostaa. Koska emme oikeastaan olleet nälkäisiä, päätimme mennä loppuun asti ”uusia kokemuksia” meiningillä.

Tarjoilija nostaa tankista oranssin, sydäntä muistuttavan olion, leikkaa päädyn pois ja halkaisee otuksen puolesta välistä. Lautasella olevan vihreän lehden päälle tipahtaa kämmenellinen limaisia sashimipaloja. Edessämme on merituppi. Merituppi. Tässä vaiheessa, emme tienneet mitään oliosta. Jälkeenpäin Seoulissa googlettaessani hakusanoilla ”heart looking sea creature” ja ”korean sea food”, paras vastaus oli jotakuinkin näin:

”I have seen lots of these in the Korean markets, but even with extreme Googling, I couldnt find out what this creature is”

Meritupet kuuluvat vaippaeläinten luokkaan, ja ovat rakenteeltaan hyytelöstä koostuvia suppiloita, jotka ovat täynnä vettä. Alalajikkeita on noin 1000, ja syömämme otuksen tarkkaa nimeä en pystynyt löytämään. Olipahan kuitenki hirveän makuista, stoppi tuli kuuden palasen jälkeen, vatsa alkoi antamaan merkkejä, että alkaa painelemaan hissin ylintä nappulaa, jos lasken enää yhtään merituppea hänen sulatettavakseen. Verrattuna seuraavaan kokemukseemme, maku oli kuitenkin siedettävä.

”Merimakkarat voivat puolustautua syöksemällä peräaukosta ulos suuren osan sisäelimiään”

Tiedossa olisi siis gourmeeta gourmeen perään. Tankki oli täynnä seiniin ja lattiaan tarrautuneita pökäleitä. Tarjoilijan tarttuessa otukseen, se jännittyi hieman mutkalle, alistuen kuitenkin kohtaloonsa meidän lautasellemme. Otus oli pilkottu pieniksi paloiksi meritupen tavoin, ja ulkoisesti näytti ehkä hieman houkuttelevammalta. Henrik otti ensimmäisen palan.

Näin jo hänen ilmeestään, etten tulisi kyseisen otuksen mausta pitämään. Silmät kiinni ja suu auki. Hyi vittu. Limainen ulkokuori oli lumetta, sisällä oli kova ranka, jonka pureskelemiseen nielemiskuntoon asti meni rutkasti aikaa. Ja se maku, en pysty kuvailemaan, edes chilisoosiin upotettuna ei apua tuonut. Jos haluatte makua visualisoida, lukekaa loppuartikkeli Wikipediasta, ei mikään ihme jos mies hieman paskalle maistuu.

Ruoan jälkeen oli aika ottaa ensiaskeleemme luonnonpuistoon. Tässä vaiheessa emme olleet vielä täysin perillä siitä, mitä retkikuntamme oli tarkoitus puistossa valloittaa. Suurimpana haavenamme oli tietenkin puiston korkein kohta, jonka jo aikaisemmin mainitsin. Vielä tänään se ei kuitenkaan ollut mahdollista, tuleva matka oli liian pitkä ja tarvitsisimme huiputukseen ainakin yhden kokonaisen päivän.

Otimme kaapelihissin pienemmälle huipulle, jossa sumu oli peittänyt sisäänsä kaikki varmasti ihan vaikuttavat näkymät. Nyt edessämme oli vain kallioita, jotka alkoivat usvasta, ja päättyivät usvaan. Siellä täällä oli korealaisia turisteja huitelemassa uusien Ospreyn ja K2:sen rinkat selässä, tukevassa etunojassa uunituoreiden kävelykeppien varassa. Olin itsekin ostanut paikallisen suosikin, lierihatun, sulautuakseni. Ensi reissua varten harkitsen haikkauskenkiä ja teknistä paitaa herkän ihoni varalle.

Laskeuduttuamme alkoi olla jo pimeä, joten kävimme nopeasti morjenstamassa isointa buddhapatsasta, jonka olen koskaan nähnyt ja juomassa kupilliset ”no need pay” teet. Jimjilbangin hierontatuolit ja porealtaat tuudittivat meidät uneen kohti aikaista aamua, olimme päättäneet nousta korkeimmalle huipulle.

Kännykän herätyskello soi kuudelta, ja viidentoista minuutin torkutuksen jälkeen olimme pukuhuoneissa laittamassa rinkkaamme haikkikuntoon. Tonnikalaa, suklaata, tikkareita, leipää, neljä litraa vettä ja energiajuomat. Niillä mentäisiin. Syötiin vielä nuudelikeitot ja pikahampparit ennen kuin napattiin taksi Sokchon keskustasta kohti vuoria.

Olin kelaillut, että se taksi maksais sellasen seitsemän euroa, ja hyvä ja nopeampi vaihtoehto linjabussille, mutta siinä vaiheessa kun tiekyltissä lukee määränpäähän olevan matkan jatkuvan vielä 30 kilometriä, aloin raapia huolestuneesti hiuksiani ja tuijottelemaan taksimittaria.

Ei siitä pääse mihinkään, opiskelija on porvari tässäkin maassa, 15 euroa per lärvi, iloisesti maksaa ja pääsimme ennen kahdeksaa jo aloittamaan vaelluksemme. Reitti huipulle oli 5 kilometriä koko ajan nousevaa polkua, joka vaihteli kumipäällysteisestä portaikosta kivisempään pohjaan.

11.00 nousimme huipulle ja laskimme rinkat kivisen monumentin viereen. Goprot, kännykät ja normikamerat esiin ja dokumentoimaan hetki. Muuan korealainenkin saapui hetken päästä huipulle ja heti laskettuaan rinkkansa, sai ottaa meistä yhteiskuvan kännykällä. Toivottavasti ei ollut miehen ensimmäinen huiputus, ei saanut kaveri rauhassa nautiskella. Annettiin kuitenkin miehelle banaani ja hänen ilahtuessaan tästä, kaikki karman painolasti oli hävinnyt harteiltamme. Enää painoi vain kymmenen kilon rinkka ja edessä olevat yksitoista kilometriä kohti luonnonpuiston itäistä porttia.

Ne olivatkin sitten yksitoista kauneinta kilometriä, jotka olen elämässäni yhteen putkeen kävellyt.  Ei toki lasketa mukaan tähän 60 kilometristä marssia Vekaranjärvellä palvellessani, joka suoritettiin kävelemällä kolmekymmentä tuntia lammen ympäri, puolessa välissä suuntaa vaihtaen. Ei vaan, olipahan päheimmät maisemat mitä oon ikinä nähnyt. Laskeutuessamme teräväreunaiset vuoret ympäröivät meidät ja alhaalla häämöttivät pilvet, jotka tulisimme myöhemmin lävistämään. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Oikealla puolella polkua matkasi koko ajan vesiputous, joka rauhoittui aina välillä pienempiin altaisiin. Altaissa uiskentelevat kalat olivat liian pieniä noustakseen virtaa ylöspäin, joten päättelimme kalojen syntyvän ja kuolevan näihin pieniin vesiputouksen muodostamiin biodiversiteetteihin.

Pyydän anteeksi kirosanoista, mutta pieni poika häkeltyi luonnon kauneudesta, eikä ilmeisesti löytänyt rikkaampia sanoja miljöötä kuvailemaan. Anteeksi.

Valokuvaamisen ja maisemista nauttimiseen käytetty aika meinasi viedä meiltä päivänvalon, sillä väsyneet jalkamme eivät kuitenkaan jaksaneet ihan priimatahtia puistossa edetä. Joka paikkaa kivisti kun laskeuduimme ontuen luonnonpuiston itäporteille kuuden maissa, ja tervehdimme taas kerran tuota isoa buddhaherraa, jonka olimme jo edellisenä päivänä tavanneet.

Kylvyt, hieronnat, pari kaljaa ja Soju-pullo. Keho on kipeä ja aivan loppu, uni tulee nopeasti.  Ehdottomasti paras retki Korean reissun aikana,ja yks parhaista koko elämässäni. Tätä kirjoittaessani taustalla soi Olavi Uusivirran versio Metsänpoika-laulusta.

Aamu alkoi uusilla kylvyillä lihaskivussa, ja pienessä darran poikasessa. Sokcholla oli vielä yksi kortti jäljellä, jonka halusimme välttämättä kokea ennen kuin jätimme tämän Pohjois-Korea reliikin taaksemme. Kaupungilla nimittäin vuokrattiin lapsille tarkoitettuja sähköpappamopoja.

Ja ei hemmeti, ku oli hauskaa aikuisilla miehillä, kun katosimme ajelemiseen tarkoitetulta puistoalueelta Sockhon liikenteeseen näiden vauhtihirmujemme kanssa. Tarkoituksenamme oli sulautua liikenteeseen ja kiertää koko kaupunki laitteillamme, mutta kärsiessäni akkuongelmista, jouduin palaamaan ennenaikaisesti. Parit tööttäykset saimme matkoillamme, mutta poliiseja onneksi näkynyt joten tämä pienimuotoine real life GTA in Sokcho, päättyi kun päättyikin onnellisesti ongelmitta.

Bäkkiin Seoulissa ja Kiinan laskeumat peittävät taivaan, pilvet ja auringon. Ihminen kuuluu luontoon ja on siellä onnellisimmillaan. Siksi ensi viikolla vuorossa on Korean toisiksi korkein vuori Jiriksanin luonnonpuistossa . Can’t wait.    

Mä en keksi mitään hauskaa otsikkoa Japanista sen olematta kliseinen, maa on klisee.

Layoutti kusee paskaa, toi valkoinen ei ole mun valinta ja pilaa koko ulkoasun. En omaa intialaisten IT-taitoja, joten aloitan blogin pyytämällä anteeksi.

ANTEEKSI.

Henkan kastellessa penkkinsä ja housunsa appelsiinimehulla, aloitamme epävarmimman laskeutumisen, jonka olen lentoliikennettä käyttäessäni kokenut. Jetstarin operoiman lennon kapteeni oli ilmeisesti päiväunissaan hävittäjälentäjä, ja taidonnäytteeksi kallisteli konetta oikealta vasemmalle, suoristaen vasta juuri ennen renkaiden iskeytymistä Naritaan. Aplodeja ei tämä kamikaze suorituksellaan kerännyt. 

Juna lentokentältä oli myöhässä, raiteille hypänneen  takia. Ikävä ja liiankin kliseinen alku reissulle, mutta näitä tulisi tapahtumaan reissumme aikana vielä ainakin kolmesti. Täällä päin maailmaa ihmisjämien siivoaminen paikallisjunan koneistosta on viikottaista hommaa. Moderni harakiri, halvempaa kai ku Katanan veistäminen jossain prefektuurissa, tai hirttäytyminen Aokigaharan metsän syvyyksiin.

Eli ei kovin näppärä alku, ja olin ite kuumotellut Japanissa justiinsa näiden paikallisten psyykettä. Omakin nuppi menisi jumiin, jos istuisin päivät pitkät pukujen ja kravattien ympäröimänä, katsoen ihmisiä joiden ainoa arvo olisi arvo yhteiskunnalle. Onneksi tämä paljastui vaan Netflixistä tiirailtujen dokumenttien aiheuttamiksi stereotypioiksi.

Kaverini opiskelee Tokiossa, joten saimme kunnian nukkua hänen lattiallaan. Lattia oli kova ja armoton, vaikka välissä matto olikin. Sähkölaskua piti varoa, joten lämmityskin otettiin yöksi pois. Aamut alkoivat aina nuhaisena Näin isäntämme laittoi meidät kokemaan aitoa japanilaista askeettisuutta, mutta selviydyimme siitä kunnialla. Ja alkoholilla, joo sitä tarttes kans.

Ensimmäinen päiväretkemme oli Uenon kaupunginosaan, Tokyon länsipuolella. Massiivinen puisto, eläintarha ja kansallismuseo. Hyvä valinta ensimmäiseen päivään, varsinkin kun olimme Anssin kanssa sopineet, että viivymme siellä vain kaksi tuntia. Kiirellä kaikki läpi, ja kyl me jotai nähään. Okei, puisto oli hieno, mutta sit tehtiin yks käännös vikasuuntaan ja se oli siinä. Auttamattomasti eksyksissä, muuria koko ajan oikealla puolella tietä, minne meidän olisi tarkoitus jotenkin itsemme keplotella. Tutkimusretkestämme katosi arvokasta aikaa, ja jäimme hetkeksi tuijottelemaan paikallista nälkäjonoa. Siellä paikallinen Hursti lappasi kinkun siivun ja soppaa paikallisten mukeihin ja kaikki istuivat kiltisti puistoalueella ja meno oli aika piknik.

Ja koska Japanilaiseen maaperään erikoistuneita floristeja olemme, myös seuraava päiväretkemme suuntautui Showa Kinenin massiiviselle puistoalueelle. Puolitoista tuntia, ja kolmea junan ja maanalaisen vaihtoa myöhemmin saavuimme auringossa kimaltelevalle portille ja maksoimme sisäänpääsymaksun. Tämä päiväretki toimi tasan minun mielivaltaisten halujeni pohjalta, puistossa oli nimittäin 9-väyläinen frisbeerata. Täydellinen pettymys matkaan käytettyyn aikaan suhteutettuna mutta puisto oli majesteetillinen, ja saipahan nähdä miten paikalliset viikonloppunsa viettävät. Tokyon keskustassa on keisarillinen puisto, jonne on tavallisesti turisteilta ja muiltakin pääsy kielletty. Siellä suljettujen porttien takan keisari yksin haistelee kirsikkapuita, puiston koon ollessa verrattavissa Närvan frisbeegolfrataan Ruotsissa. Joskus vielä palaan, kaivinkoneen kanssa ja ajan miehen muurien sisäpuolelta Hokkaidon vuorille, ja asennan parit Disc Catcherit, että pääsee kansa nauttimaan. Koska kaikki Japanilaiset kyl salee tykkäää frisbeest yht paljo ku minä.

Lukuisilla kaupunkikävelyillämme näimme paljon outoja asioita. Akihabaran elektroniikkakeskittymässä pääteiden risteys oli suljettu, ihmisiä vaelsi kaduilla ristiin rastiin, ja keskellä Mario ja Hämähäkkimies olivat hengailemassa risteyksen keskikohdassa. Reaktionomaisesti etsin taivaalta vihreää menninkäistä ja vaikka jotain valtavaa myrkkysientä, mutta ei, niin kaukana kehityksen edellä Japani ei vielä ole. Mainosvalojen räiskyessä astuimme kadulta sisään suureen pelihalliin. Neljä kerrosta massiviista ääniaaltoa ja stroboja. Tupakanhaju leijui vahvasti jokaisessa kerroksessa, kun tutkimme tätä todella suosittua japanilaista ajantappotapaa.

Tuhat jeniä Pachinko koneeseen. Joku on varmaan nähnyt kohtauksen South Parkista, jossa Kyle laittaa pankkiin sata dollaria. Otettuaan setelin haltuunsa, ja laitettuaan sen työpöytänsä lokeroon, virkailija ilmoittaa tyynesti Kylellle ”AAAAAAAAAAAAAND ITS GONE.” Samanlainen fiilis oli minullakin kun ammuin kuulia pelilaudalle täysin ilman tekniikkaa ja tietämystä, ja alle minuutissa kuulat loppuivat ja jouduin jättämään areenan muille. En tiedä muuta tapahtui, kuin että annoin seitsemän euroa tällä koneelle. Vastineeksi sain metallikuulia, erittäin kovaa ääntä ja piilossa olevaa epilepsiaa huhuilevat strobovalot päin näköä.

Temppeleistä voisin kirjoittaa jotain, että olivatpahan hienon näköisiä ja kyllä se Buddha on ilmeisesti kunnioitettu mies kun monumentteja nousee joka kulman takaa. Tietämykseni paikallisesta uskonnosta, historiasta ja arkkitehtuurista on kuitenkin niin suppeaa, etten sen enempää niistä mainitse. Googlella löytää kivoja kuvia kivoista temppeleistä, kokeilkaas.

Täs on tämmönen temppeli.

Minä en aikaani niiden kuvailemiseen käytä. Kävimme kuitenkin Nikkon temppelialueella, jonne piti matkusta expressjunalla kolmisen tuntia. Jumalat eivät olleet meidän puolella tämän reissun suhteen, koska ensimmäisenä päivänä jouduimme kääntymään pois juna-asemalta koska emme viimeiseen ehtineet, ja toisena junamme meni rikki puolessa välissä matkaa. Siellä oli sitten niitä kivoja temppeleitä, ja paljon muuta emme ehtineet nähdä.

Paitsi vuoria. Siel oli niitä. Ja niiden huipul oli lunta. Vähäx se oli siisti juttu.

Japanilaisesta, ja myös korealaisesta ruokakulttuurista tuli mieleen, miten köyhä suomen ruokakulttuuri onkaan verrattuna esimerkiksi aasiaan. Aina ku meiltä kysytään, että mitäs erikoista teillä on, joudutaan lässyttämään jotain ulosteen näköisestä pääsiäisherkusta, jota harva meistä oikeasti enää edes syö. Japanissa ja koreassa ihan ruokailutavatkin saattavat olla asioita, mitkä pitää opetella ravintolaan mennessä. Suomessa mennessään ravintolaan saa ruokalistan, tilataan, saa eteensä veitsen ja haarukan ja sitten syödään ja maksetaan. Japanissa monta kertaa tuli mietittyä, että mitenköhän täällä ruoka tarjoillaan, pitääkö se jakaa porukan kesken, tilataanko annokset tarjoilijalta, koneesta, vai Ipadin näytöltä. Suomessa kunhan muistaa kultaisen säännön, ja ottaa vain kolme kalapuikkoa, pääsee jo pitkälle ja pysyy poissa vankiloista.

Fuiji on kaunis vuori. Se on niin kaunis vuori, että ensimmäisen kerran kun se hyppäsi bussin ikkunan eteen, en voinut enää hetkeen kääntää päätäni. Katsoipa sitä mistä kulmasta tahansa, on se samanmuotoinen, joka puolelta tasaisesti 3776 metriin kasvava jättiläisnainen. Luminen huippu tarkoittaa sitä, että tältä mieheltä ei kapuaminen onnistu ennen seuraavaa , oikeinajoitettua reissua Japaniin.

Päiväreissumme keskittyikin Fuijin alueelle. Olimme valinneet vierailukohteemme kypsin perustein.

”Mennään hei kattoo se mettä mis japskit tappaa aina ittesä”

Metsä oli iso ja oikeastaan aika pelottava miljöö, ajatellen että taksikuskitkin kysyvät yksinäisiltä miehiltä tänne matkaamisen syytä, jos he yksin sinne taksin ottavat. Puut kasvoivat juuret irti maasta, ja laavakiveä oli joka paikassa. Metsän tiheys, ja varsinaisen asutuksen kaukaisuus tekevät siitä kyllä aivan varmasti otollisen paikan miehille ja naisille päättää päivänäsä. Aokigahara on surullinen paikka. Päiväretkemme oli kuitenkin onnistunut ja löysimme metsän keskeltä jääluolan, lepakkoluolan, ja vielä jonkun ihan normiluolankin. Kahteen ensimmäiseen oli jo sivistynyt kasannut kahvilan ja tuliaiskaupan, ja toisesta lähtikin mukaan Fuiji-kalsarit. Näin halpa minä olen!

Päivä päättyi onsenissa, paikallisessa kuumanveden kylpylässä makoiluun ja tähtien tuijottamiseen. Hieno porukka mukana, ja kyllä siinä vaan miettii, että elämässä voi kaikenlaista tehdä kunhan vaan nostaa itsensä ylös ja menee ulos. Olettaen että on Japanissa, siis. Lälläsl..Anteeksi, tarkoitan vain sitä, että kannattaa lähteä reissuun tai ainakin tehdä mahollisimman paljon asioita mistä itse saa nautintonsa.

Kukaan ei ota elämänohjeita 22-vuotiaalta epäsäännöllisesti blogailevalta varastomieheltä, joten eteenpäin. Lentokentällä Naritassa naurettiin meikäläisen passikuvalle.

”HAAHAHHA, this cant be you, you look so young and different”

Aikamoista passivirkailijalta, joka on vastuussa ihmisvirrasta maasta toiseen. Voisin heittää tähän jonku terroristivitsin, mutta oon sen yläpuolella. Mut en niin paljoo, ettenkö kuitenkin vitsin mahollisuutta mainitsis. Tai sit mä en vaan ole ollenkaan sellase yläpuolella, mutta en vaan keksi tarpeeksi hyvää läppää sitä tähän kirjoittakseni. Miettikääs sitä.

Ja sit kans yks juttu. Käytii kattoo heti seuraavalla viikolla se uusin Godzilla elokuva. Se mörkö, joka ekana nous Tyynestämerestä 1950-luvulla Gojira-nimellä ja paisko Japania kappaleiks. Elokuva tapahtui Filippiineillä, Japanissa Fuijin alueella ja Tokyossa ja siinä koettiin 6,3 richterin maanjäristys. Arvatkaa minkä suurunen maanjäristys koettiin Japanissa ollessamme. Nii-in, 6,3 richteriä.

Illuminati. Ei mul muuta.