Castor canadensis, vähäisten ystävien kesken kanadanmajava,
on Suomen lajinsuojeluhistorian vaiettu häpeäpilkku.
Kaikki sai alkunsa surullisesta vuodesta 1868, kun Sallassa
ammuttiin kylmästi viimeinen, suomalainen majava. Lajin rauhoittamista oltiin suunniteltu
jo jonkin aikaa ennen tätä kohtalokasta laukausta ja hieman ironisestikin, laji
saatiin rauhoitettua Suomessa vasta viimeisen pörröisen yksilön kuoltua
verenhukkaan. 1900-luvun valjetessa maamme heräsi tilanteeseen, jossa
majavakanta piti hätäisesti elvyttää.
Ratkaisuna tähän alettiin suunnitella majavien kuljetusta
Neuvostoliitosta, Norjasta ja Atlantin toiselta puolelta. Projektista vastuussa
olleet henkilöt eivät kuitenkaan olleet ottaneet huomioon, että
Neuvostoliitosta ja Norjasta tuotavat majavat olivat eri majavaheimoa kuin
USA:sta tuotavat kanadanmajavat. Euroopanmajava, tuo myöhemmin sukukypsempi,
pieniä poikueita tuottava ja laiskemmin patoja kyhäilevä jyrsijä, on
auttamattomasti alakynnessä produktiivisempaa Amerikan serkkuaan nähden.
1970-luvulla kun vihdoin selvisi kyseessä olleen kaksi eri
lajia, oli virhe jo tapahtunut. Kanadanmajava oli viheliäisesti vallannut
Suomelle luontaisen euroopanmajavan elintilaa ja näin vähentänyt näiden kantaa
radikaalisti. Toimet sabotoivaa kanadanmajavaa jäivät vielä pitkäksi aikaa
keskustelupöydälle, eikä euroopanmajavien kantaa ole tehokkaasti saatu
elvytettyä.
Tämän kuultuamme, oli retkikuntamme pakko toimia. Evon
luonnonsuojelualue sijaitsee Hämeenlinnasta noin 50 kilometriä itään.
Luonnonsuojelualue koostuu lukuisista järvistä, ja niitä yhdistävistä puroista
ja joista. Nämä joet ja purot olivat eräiden nettiartikkeleiden mukaan
otollisia paikkoja kanadanmajaville rakentaa rumia patojaan, ja näin sotkea
kaunista suomalaista ekosysteemiämme.
Varasimme paikallisen matkailupalveluja tarjoavan yrityksen
kautta kanootin, tarkoituksenamme meloa Haarajärveltä useiden muiden järvien
poikki Evojoelle, joka lopulta laskisi Ekojärveen. Matkan tarkoitus oli kestää
kolme päivää, jonka aikana analysoisimme matkan varrella tulleet
kanadanmajavien asumukset, niiden määrät ja sijainnit. Tuloksen ollessa
huolestuttava, palaisimme isommalla retkikunnalla, terä- ja ampuma-asein
varustettuna. Kanadanmajava saisi tuta nahoissaan, miltä tuntuu kun ei enää
olekaan ravintoketjun yläpäässä. Saalistajasta tulisi saalis.
No läppä hei! Ei tarvii kaikkee uskoo tyhmät..
Matkamme oikea tarkoitus oli vain meloa tämän kauniin
aiemmin mainitun alueen läpi, mahdollisesti ihastellen matkalla vastaantulevia
majavia olivat sitten Norjasta tai Pohjois-Amerikasta. Reissu alkoi heti
hauskasti, toisin sanoen pienellä vastoinkäymisellä.
Meidän oli määrä hakea puuhun lukitun kanoottimme avain ja
muut melontaan liittyvät tarvikkeet alueella sijaitsevasta kioskista. Liivit,
melat ja äyskärin saimme haltuumme helposti, mutta kahvilanpitäjä väitti
kanootin olevan lukitsemattomana aloituspisteellämme, eikä hänellä ollut
avainta antaa. Varmistimme tämän pariin kertaan häneltä, mutta hän pysyi
vahvana.
”Joojoo, ei oo
lukittu. Siel se lepää. Vesille vaan.”
Saavuimme aloituspisteellemme Haarajärvelle, ja kanoottimme
ympäri luikerteli metalliketju, jota koristi munalukko. Pieni vihantynkä nousi
molemmille retkikunnan jäsenille päähän ja soitimme takaisin kioskille.
”Ai siel oli lukko!
Jaa, no minä lähin jo kioskilta niin sieltä ei sitten voi enää avaimia hakea,
kai ne siellä ois. Emmä tiedä missä toi Haarajärvikään oikein on, rikkokaa se
lukko.”
Kaksi isoa kiveä rinteestä ja takaisin pusikossa makaavan
kanootimme luo. Toisen kiven pistimme rautaketjun ja munalukon pohjalle, toista
pudottelimme tämän järjestelmän päälle. Kun kymmenen minuuttia oli roiskittu
lukkoa säpäleiksi, lukon rikkomiseen tarkoitettu kivi halkesi kahtia. Hieman
nauratti, mutta nyt oli kaksi pienempää kiveä, jolla hakata. Tahti siis vaan
tuplaantui. Puolen tunnin päästä vedimme tohjona olevan ketjun pois kanootin
ympäriltä ja raahasimme tarvikkeemme ensimmäisen järven rannalle.
Kanootin vapautus.
Järvi oli pieni ja puut kasvoivat korkeiksi kaikilta sen
rannoilta, joten tuuli ei vaikuttanut ensimmäiseen melontaosuuteen. Tyynessä
vedessä sai harjoiteltua, ja olimmekin vain viidentoista minuutin lipumisen
jälkeen vastarannalla. Edessä oli entistä suurempi haaste.
Haarajärven yhdisti seuraavaan järveen vain pieni, keskellä
tiheätä metsää kulkeva puro. Leveys oli riittävä, jotta pystyimme kanootin
siihen kantamaan, mutta melominen purossa oli mahdotonta. Metsä kuhisi
itikoita, eikä meidän ennen 90-lukua vanhaksi menneestä OFF:in edeltäjästä
ollut niiden karkoittamiseen. Seisoimme hetken kädet puuskassa puron alkupäässä
antaen hyttysten aterioida suunnitellessamme etenemistaktiikkaa.
Tarvikkeet kannoimme noin puolen kilometrin päässä
odottavalle järvenrannalle, ja kanootin riuhdoimme metri metriltä puron läpi,
kunnes kasvusto muuttui läpipääsemättömäksi. Loppumatka meni mukavasti
kanoottia kannellen pientä polkua pitkin, väistellen kiviä niin ettei pohjaan
raapiutuisi reikää ennen seuraavaa vesistönylitystä.
Puolitoista tuntia myöhemmin laskeutui uljas paattimme
uudelleen järveen ja aurinkokin oli hyvää vauhtia jättämässä Suomen taivaan
siltä päivältä. Onneksi noin kymmenen minuutin päästä vastaan tuli laavu, jossa
pääsimme majoittumaan ja iltauinnin avulla puhdistautumaan kaikesta siitä
hiestä, minkä kehomme olivat tuottaneet lähes armeija-aikoja muistuttavan ensimmäisen
melontamarssiosuuden aikana.
Aurinkoisena koitti sunnuntai, tutkimusmatkamme pääpäivä.
Määränämme oli päästä Evojoen alkulähteille, jossa majoittautuisimme yöksi.
Reittimme kulkisi läpi Savijärven ja Rahtijärven, josta lipuisimme Majavajoen
kautta Pitkänniemenjärvelle. Oletimme siellä olevan laavun, jossa lounastaminen
olisi mahdollista. Päivämme päättäisi pitkä Saukonoja, joka avautuisi Yliselle
Rautjärvelle, mahdolliselle yöpaikalle.
Savijärven ja Rahtijärven välinen jokiosuus antoi heti osviittaa
siitä, minkälaista tuleva etenemisemme tulisi olemaan. Joen alussa oli silta,
ja sen kohdalta veden kulkua oli muokattu ihmisten toimesta niin, että joki
putosi metrin verran korkeutta, eikä kanoottia siitä voinut läpi uittaa. Kamat
ja kanootti taas kantoon, kohti seuraavaa sopivaa laskupaikkaa.
Este ei ollut poikkeus reitillämme vaan kohtasimme niitä
useita ja monissa eri muodoissa ennen Pitkänniemejärven lounastaukoa. Vanhat
majavapadot, kaatuneet puut ja kapeikot vaativat meitä soveltamaan etenemistämme
välillä nostellen kanoottia puiden yli, välillä työntyen väkisin ali matalien
siltojen. Majavapatoja varten meillä oli kuitenkin hyväksi hiottu taktiikka.
Mahdollisimman kova vauhti ja oksia rikkoen läpi kertaheitolla. Kanadanmajavien
rakentamia kuitenkin. Yhtään vesseliä ei kuitenkaan vielä nähty heristämässä
nyrkkiä, kun taaksepäin vilkaistiin.
Este nro. 568
Pitkänniemenjärvellä oli kuin olikin laavu, jonka
läheisyyteen jalkauduimme syömään purkkihernekeittoa ja nötköttiä. Laavua emme
uskaltaneet lähestyä, sillä se oli täynnä tavaroita, jotka kielivät alueella
oleskelevasta muusta ihmiselämästä. Telttapatjojen päällä maaten nautimme
auringosta, tai siis retkikuntamme maantieteilijä-biologi parini nautti. Minä
hakkasin isolla kivellä nötköttipurkkia auki, että saisin rokan mukaan
protskuja antamaan. Man’s got to have his meat!
Nukahdimme ruuan jälkeen luontoon, ja olisimme varmasti
nukkuneet myöhään iltaan, jolleivät laavulla asunut pariskunta olisi koiriensa
kanssa paikalle saapuneet. Heräsimme koirien haukuntaan ja naisen ääneen, joka
käski koiria olemaan hiljaa. Lievässä paniikissa nousimme istumaan ja katsoimme
ison ruskean koiran juoksevan kohti. Se tuli hyppimään syliin lievästi
sanottuna, innostuneena. Niin innostunut oli tämä yksilö, että lirautti ureat syliimme
ja toiselle makuualustalle. Koiran nimi oli Morris, kertoi tämän omistaja ja
pienen hetken siinä rupattelimme tuttavallisia ja pakenimme paikalta.
Kusi-Morrikselle lahjoitin loput nötkötistäni, jota en saanut itse syötyä
huonosti avatun purkin ansiosta. Kohti Saukonojaa.
Saukonojalla matka meni erittäin mielenkiintoiseksi.
Ympärillämme oli jatkuvasti järsittyjä puita, joiden kantojen äärellä olevat
puulastut olivat selkeästi tuoreita. Puita oli purtu aivan lähiaikoina.
Vähensimme omaa puhettamme ja jatkoimme matkaa rauhallisimmin melanvedoin.
Juuri saapuessamme pienelle suvantoalueelle, kuului molskahdus. Eikä se ollut
sellainen molskahdus, jonka särki tekee hypätessään pinnalle. Se molskahdus
kuulosti kuin olisi lapsi hypännyt laiturilta veteen. Tätä seurasi uusi
molskahdus. Ja seuraava. Kanadanmajavia.
Pysähdyimme alueelle huomataksemme, että rannalle oli
rakennettu kunnioitusta herättävä majavanpesä. Olimme lähellä. Melat kanootin
sisäpuolelle ja äänettöminä jäimme kellumaan kaislikkoon pesän lähelle.
Molskahdukset jatkoivat tapahtumistaan, mutta emme nähneet majavia missään.
Välillä, majavan päättäessä pitkän sukelluksensa pesältä joelle, pystyimme
kuulemaan raskaan hengityksen. Se kuului aina läheltä kaislikoiden keskeltä,
mutta näköhavaintoja emme vielä saaneet.
Istuimme varmasti tunnin paikallamme kanootissa kuunnellen
luontoa ympärillämme. Sitten oli selfieiden aika. Maantieteilijä-biologi
ystävättäreni otti Gopron kanootin pohjalta ikuistaakseen olemassaolomme tässä
uunikissa ympäristössä. Kuinka ollakaan, juuri sillä hetkellä kun hän tuijotti
selfietikun päässä olevaa action-kameraa, minä näin sen. Pesän luota
kaislikoiden välistä uiskenteli viheliäinen kanadanmajava kaikessa
hiljaisuudessa. Äänettömästi osoitin otusta ja yritin saada retkikuntamme
toisen jäsenen huomion kiinnittymään tähän tuholaiseen. Pää ei kuitenkaan
kääntynyt, joten kuiskaten käskin häntä katsomaan ja siinä samassa
kanadanmajava sukelsi muodostaen äänekkään loiskahduksen ja säikäyttäen meidät
molemmat. Tämä hätäinen havainto oli jäävä ainoaksi ja viimeiseksi tällä
reissulla. Jatkoimme matkaa Yliselle Rautjärvelle, jonka niemenkärjessä teimme
Trangialla ruuat ja kävimme levolle.
Retkikunnan yhteisselfie sekunteja ennen majavahyökkäystä.
Viimeinen päivä ja
finaali. Evojoki. Blogeista tai muualtakaan internetin syvyyksistä emme olleet
ennen reissua löytäneet tietoa, joka vahvistaisi joen ensinnäkään oleva
melottavassa kunnossa. Lähdimme kuitenkin yrittämään. Luonto, majavat ja
metsittyminen loistivat vahvana koko joen osalta. Vastaamme tuli taas lukuisia
puita, joiden takia piti nousta ylös kanootista jokeen seisomaan nostaaksemme
kanoottimme tavaroineen puusta yli. Lisäksi, Evojoki oli ajoittain myös
erittäin matalaa, jolloin ongelmaksi saattoi muodostua yksinkertaisuudessaan
se, että meidän painollamme lauttamme jäi kiinni pohjastaan.
Melontamme ei siis ollut kovinkaan yhtäjaksoista, vaan
lyhyitä hetkiä kerrallaan, joita seurasi aina jonkinlainen luonnon ja/tai
ihmisen muovaama este joka huusi keskeyttämään retken ja palaamaan kotiin
pleikkaria pelaamaan. Me emme kuitenkaan ole sokerista leivottuja vaan hyvä
huumori ja taistelutahto säilyi koko reissun ajan, välillä ei hammasta, vaan
energiapatukkaa purren.
Matkamme varteen osui mökki, jonka edessä seisoi vanhempi
naishenkilö. Saapuessamme hänen näköpiiriinsä, alkoi hän nauraa hillittömästi.
”HAHAHA, miten te
ootte päässy tänne asti, ootteko melonu koko matkan?”
”Helposti, vähän ollut
esteitä, mutta kyllä tää tästä. Helpottuukohan tää edessä päin?”
”HAHAHA ei helpotu,
paljon kiviä tulossa edessä päin ja koskia!”
Mummon pelottavan naurun kaikuessa pienellä joella jatkoimme
matkaa. Kyllä me nyt selvitään!
Eteen tuli ensimmäinen pieni koski. Pohjan ollessa erittäin
kivinen, olimme pakotettuja nousemaan kanootista, ja livuttamaan sitä
käsillämme kohti koskea, jonka kohdalla päästimme paattimme matkaan itse perässä
kivien päällä pomppien. Kun taas saavutimme kanootin, nousimme hetkeksi
kyytiin, meloimme minkä voimme, ja annettiin sen taas tilanteen niin pakottaen,
lipua omia aikojaan. Lounaan vietimme matkan varrella tulleessa laiturissa,
joka kuului kauan sitten unholaan vaipuneeseen mökkikokonaisuuteen.
Ei paljon pelota esteet ja nauravat mummot.
Sinne lipuu uljas paattimme, loiskittiin itse perässä.
Ilta kuitenkin laskeutui vasten tahtoamme, ja tajutessamme
voimattomuutemme aikataulujen edessä, nousimme joelta pois ennen
määränpäätämme. Padasjoentien risteytyessä Evojoen kanssa, näkyi mäen laelta
maatila. Pelastus. Tästä meidät tulisi joku puolentoista tunnin jälkeen
noukkimaan. Kanootista tavarat pois ja tienvarteen. Kanootti nousi joen
pohjalta viimeisillä voimavaroilla, mutta olimme nyt kuivalla maalla. Auringon
laskiessa söimme vielä illalliseksi nachoja ja salsakastiketta
täysjyväpatukoiden toimiessa side-dishinä.
Loppukaneetti, aivan mahtavaa! Kolme päivää taistelua
luontoa vastaan Evon upeissa maisemissa. Nähtiin majava, tai ainakin sen
pinnalla porskutteleva pää, Kusi-Morris ja kokemuksena minulle ensimmäinen
melontavaellus. Yksikään kaatunut puu, matala silta, pato tai muukaan este ei
ollut meille tarpeeksi vahva, loppuun asti oltaisiin menty jos vaan aika olisi
riittänyt. Evojoki, we will be back!
Extreme-urheilutauko.
Tämä reissu ja 25.-27. Heinäkuuta suoritettava Repoveden
Kaakkurinkierros tulevat hyvin toimimaan harjoituksena tulevalle Annapurna
Circuitille, jolla olisi tarkoitus kiertää koko Annapurnan massiivi vähän alle
kahdessakymmenessä päivässä. 8 päivää lähtöön ja pieni paniikki alkaa olla jo
päällä. Kohta sitä könytään happivajeessa ja kakitaan reikään lattiassa.
ME SO EXCITED.
