Kadonnut kuukausi, hetki hetkeltä OSA 4

1.      9. Boracay

Loppureissun käytin salanimeä sadetakkimies. Olin varmasti näky, kun vaapuin Calibon kaupungin kaduilla sortseissa ja takissa, jonka alta näkyy punoittavasti kesivä ihokerros. Ilma oli niin kuuma, etten voinut t-paitaa pitää allani, mutta suojauduttava oli. Filippiinien reissua oli jäljellä enää neljä päivää, ja viimeinen kohteemme oli turismin tyyssija Boracay, joka joskus 90-luvulla oli ollut paratiisisaari, ja jota nykyään markkinoitiin sellaisena. Odotin Henkkaa saarelle lauttoja lähettävän terminaalin edessä, varjossa.

Eteeni pysähtyi tunnin odottelun aikana kymmeniä linja-autoja suoraan Calibon lentokentältä. Näistä taas ulostautui satoja korealaisia turisteja, kaikilla päässä Raybanin feikkilasit ja I Love Boracay-paidat peittivät näkökenttäni. Mielikuvitusta vähemmän, kun yli kahdeksassa tonnissa happihiukkasia (meidän vuorikiipeilijöiden insideläppä, sori). Näky oksetti ja harkitsin lähteväni pois, koska tiesin seuraavien päivien olevan erittäin epämieluisia. Lähelta en kuitenkaan löytänyt mitään muutakaan paikkaa, jossa voisin loput päiväni viettää. Maksoimme sitten Henkan kanssa lauttamaksun, käsittelymaksun ja ympäristömaksun ja astuimme laivaan. Toivottavasti rahat edes oikeasti menevät ympäristön ylläpitämiseen.

Ranta oli pilalla. Kristallinkirkas meri oli todellisuutta vain postikorteissa. Tilalla oli leväkerros ja rantaan ahtautunut laivaparvi. Rantakatua koristi lukuisat hierontapaikat, joista räikein oli sokeiden hierojien palveluita tarjoava telttakatos. Kuka tälläisestä haluaa maksaa? Kuka ylipäätään suostuu maksamaan lennoista jos ne johtavat tälläiseen paikkaan?

Kaduilla käveli vanhoja miehiä alaikäisiltä näyttävien naisten kanssa, selkä suorassa. Tanssitaan europurkan tahtiin, paikalliset vain palvelemassa länkkäreitä, joilla saaren talous pysyy kasassa. Tällänen meno ku hyppii silmille 24/7, kehoni vaan sulkeutuu ja kieltäytyy tuntemasta nautintoa. Päivät meni istuessa terassilla auringolta piilossa, suomiräppiä kuunnellen. Illat yrittäessä juopua halvasta brandysta, mutta sekään ei kiinnostanut. Miljöö oli liian masentava jopa sen kauniiksi juomiseen. Tästä ei sen enempää, opettava kokemus tälläinenkin vierailu. Ei koskaan enää.

Filippiineille kuitenki haluaisin uudelleen mennä. Ei yksi elämä riitä, jos kaiken haluaa nähdä siellä.  

2.      10.  Shamaanijahti ja huvipuisto

Palatessamme sähkökatkon ja kaatosateen keskeltä, Calibon lentokentän siivittämänä Seouliin, oli koeviikko jo kolkuttamassa oveen. Paluu arkeen on aina kova. Niin kova, että lukemiseltani en ehtinyt Daeguun ja frisbeekisoihin. Kokeet olivat esseiden ja monivalintoje kieroja sekoituksia, joissa pikkutarkan asiatiedon hallitseminen palkittiin hyvillä arvosanoilla. Jokaisessa kokeessa tuli ainakin pari kysymystä, joissa tuijotin suu auki paperia, todeten olleeni Filippiineillä kun maikka meille näistä pärisi.

Viimeisen kokeeni jäkeen keskiviikkona lähdimme valloittamaan pienempää vuorta, josta olimme lukeneet, että kyseinen paikka sisältää shamaanitemppelin. Eiku vaa taas jalkaa toisen eteen. Loputtomia kiviportaita jälleen kerran. Huipulta näkymät olivat mahtavat, mutta shamaaneja ei ollut missään.

Kävi ilmi, että shamaanit olivat joku Lonely Planetin kiero kiertoilmaisu kurkkusalaattimiehille. Huippu oli täynnä korealaisia vartiotorneja ja ilmatorjuntakalustoa. Kuvia ei saanut ottaa juuri mistään, vaarantaisihan kuva huonosti naamioidusta asekalustosta koko Seoulin turvallisuuden. Pohjois-Korea kuitenkin vaanii taukoamatta. Harmi, ettei ollut Kim Jong Unin whatsapp tai Kakaotalk-osoitetta omassa puhelimessa ja datakin lopussa. Kuva ois muuten lähteny saman tien miehelle.

Perjantain kävin ruokkimassa sisäistä lastani, joka ei muuten ole yli viiteen vuoteen päässyt Linnanmäelle. Paikkana oli Seoulin huvipuisto, Lotteworld. Olen huono aamuihminen, enkä jaksanut tähdätä puiston avaamiskellonaikaan, vaan matelehdin paikalle vasta kellon osoittaessa kahtatoista. Olin auttamattomasti myöhässä. Kaikkialle oli jonoja, digitaalinäytöt heijastivat odotusaikoja, ei suositun laitteen tunnisti päästessään sisään alle puolessa tunnissa.

Tunnelma oli kuitenkin aivan katossa, ja kaikki ihmiset ympärillä olivat iloisia ja nauttimassa vapaa-ajastaan kavereiden tai muiden lähimmäisten kanssa. Fiilis tarttui ja sitä yhtäkkiä juoksi paikasta toiseen jätski vasemmassa, ja ampumapelistä voitettu pieni pehmolintu oikeassa kädessä. Jeejee! Pakko mennä vielä uudemman kerran, että pääsee vielä laskemaan kaikkein hurjimmat vuoristoradat, turvalliset adrenaliinisävärit on aina bueno!

11. Japani

3.         Ensi torstaina jätän tämän maan taakseni taas kerran, ja tällä kertaa vuorossa on Japani, Tokyo. Kaverini lupasi majoittaa minut auliisti hänen lattiallaan kymmenisen päivää. Fribat pitäis käydä ainaki heittää. Fuijille en pääse kiipeämään, koska huipulla puhaltavat vielä arktiset tuulet, enkä osaa jäähakkua ja lämpöpukua vielä käyttää. Meibi samdei!

Sellasia juttuja. Ulkoasu kusee, mutten saanu korjattua.  Kiitos ja anteeksi.

Kadonnut kuukausi, hetki hetkeltä OSA 3

1    8.  Guiting-guiting

Otsikko tarkoittaa sahateräistä tai terävää. Se tarkoittaa myös kaksikilometristä vuorta, joka nousee saaren keskeltä pilvien yläpuolelle. Olimme ajamassa moottoripyörillä saarta ympäri, kun huomasin tuijottavani sen upeaa runkoa herkeämättä. Uteliaisuudesta kasvoi pakkomielle. Aloin laskemaan käytettävissä olevia päiviäni Filippiineillä ja pohdin, onko minulla mahdollisuutta kiivetä tämä jyhkeä luonnon muovaava monumentti.

Kaverini ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tämän patikan suorittamisesta, sillä se kestäisi kolme päivää, ja hänellä oli mielessä kierrellä muutkin läheisyydessä uiskentelevat saaret. Pohdin koko päivän, seuraavan aamupäivän, ja iltapäivällä päätin tämän olevan jotain mitä haluan itse tehdä.

Marssin muistivihon kanssa majatalon sisäpihalla olevaan olohuoneeseen, jossa istui kaupunginvaltuutettu. Tämä mies, Dax, oli kiivennyt kyseisen vuoren jo kolme kertaa. Seuraavat puolitoista tuntia menikin sitten syvähaastattelun merkeissä ja mahdollisuuksista kysellen. Tarvitsisin teltan, kaksi sherpaa, retkikeittimen, ruokaa, vettä, kiipeilykengät, teltan, kiipeilyhanskat ja luvan luonnonpuiston viranomaisilta.

Alkoi hahmottua pikkuhiljaa, millainen reissu olisi kyseessä. Ensimmäinen päivä veisi läpi viidakon ja nousisimme 1500 metriin ja perustaisimme leirin sinne. Seuraava päivä pitäisi sisällään kahdeksan tunnin tuskaisen nousun kohti saaren lakipistettä. Dax vaihteli versiotaan vuoren vaikeustasosta, aina välillä tarvitsisin kiipeilyköysiä, ja aina välillä pystyisin hyvinkin tekemään patikan ilmankin. Hänen luottamuksensa minua kohtaan kasvoi myös hänen kehonsa alkoholiprosentin mukaisesti. Alkuillasta hän oli sitä mieltä, ettei minun kannata pyrkiä huipulle, vaan jäädä perusleiriin. Brandypullon tyhjentäneenä, juuri ennen sammumistaan hän huitaisi kädellä ilmaa rennosti, ja tokaisi:

”Man, you can do the whole summit”

Koska halusin huipulle, otin vastaan humalaisen miehen takeltelevat sanat absoluuttisena totuutena.

Kello oli kuusi aamulla, olin saanut kaikki tarvitsemani varusteet lainattua Daxilta ja odottelimme pikkubussiamme, johon meidän lisäksi oli mahduttava ainakin puolisataa paikallista ja satoja kiloja riisiä. Bussi oli kirjaimellisesti täynnä, ja se sisus ei näyttänyt alkuunkaan houkuttelevalta. Kuvitellaan 40 asteen kuumuus, kosteus ja laitetaan yhtälöön vielä ihmiset, jotka pakottavat sinut istumaan asennossa, joka ei edes kaukaisesti ole mukava.

Päätimme ottaa parhaat paikat autosta, sisältäen tuuletuksen. Metallitikkaita pitkin ensin kurotimme rinkkamme katolle, ja nousimme itse perässä. Kattokaan ei ollut vapaa, vaan jaoimme sen noin kymmenen muun kanssamatkustajan kanssa. Maisemat olivat kuitenkin upeita, ja lämpö ei tuntunut ollenkaan niin pahalta matkustamisen aiheuttaman tuulen takia. Bussin rämistessä kohti luonnonpuistoa, minua alkoi ensimmäisen kerran mietityttämään vuorenvalloitus-hankkeen järkevyys.  

Järkevät ajatukset olen kuitenkin aikaisemminkin elämässäni sivuuttanut tarvittaessa, ihan niin kuin tämänkin. Pakko mun oli ruokkia tätä maanista haluani kavuta kohti korkeuksia. Minun vuorikiipeilyurani ei voi koostua vain Discoveryn ylidramatisoiduista dokumenttipätkistä ja cokiksesta. Ei, minun oli pakko kiivetä, ihan oikeasti.

Kantajani vei minut suoraan paikalliselle torille ostamaan kaiken tarvittavan. Riisiä, tonnikalaa, pähkinöitä, suklaapatukoita, kaasupullo ja kuusi litraa vettä. Kuusi litraa vettä kolmelle päivälle, joiden keskimääräinen tuntimäärä fyysiselle rasitukselle olisi noin kuusi. Ei jumalauta. Jossain vuorilla pitäisi kuulemma olla lähde, ja siellä ehkä on vettä. Jos siellä taasen ei ole, joudumme palaamaan takaisin.

Vuoren juurella kävin allekirjoittamassa lippulappusia ja maksamassa viiden euron luvan astua luonnonpuistoon. Kävi ilmi, että joku muukin ottaisi osaa retkikuntaani. Itävaltalainen vanha mies, jolla oli käsikynkässään todella huolissaan olevan näköinen filippinonainen. Sanoin hänelle ensimmäiseksi, että jos sopii niin mennään hitaasti. Mies naurahti ja sanoi, että se on ainoa vaihde, jonka hän nykyään tuntee. Olo muuttui jotenkin todella huojentuneeksi, ei tämä voi rankkaa olla. Oi, kuinka väärässä voi nuori poika ollakaan.

Ensimmäiset kaksi tuntia sydämeni löi ennätyksiä. Viidakon suojassa tunnelma tiivistyy niin sanotusti, ja kehoni eritti enemmän hikeä kuin koskaan aikaisemmin. Rinkka selässä, hitain ja epävarmoin askelin laahustin polkua, joka nousi jokaisella askeleella. Itävaltalainen mies paljastui vuorikiipeilijäksi, joka oli jo kaksikymmentä vuotta ennen syntymääni kolunnut Himalajaa kuukauden päivät.

Daxilta lainaamani kenkäni menivät paskaksi ensimmäisen päivän ollessa puolessa. Oikeasta jalasta irtosi pohja puoliksi, ja jouduin heittämään kengännauhani jalan ympäri niin, että töppöset muodostaisivat taas jaloilleni kunnollisen tuen. Oma kehoni alkoi tottumaan tähän ajan myötä, ja retkikuntamme taukojen välit alkoivat pikkuhiljaa pitenemään.

Nukahdin kuudelta illalla, heti illallisen syötyäni. Unet olivat sekavia, ja täynnä pelkoa. Aamulla avatessani makuupussin nyörit, mietin hetken etten halua huipulle edes yrittää. Vaikein olisi kuitenkin edessäpäin. Kymmentä vaille kuusi aamulla, kengät oli kuitenkin fiksattu ja jalassa, aamupala syöty ja rinkka nousi kevyesti selkään.

Jos olisin tiennyt millainen urakka olisi edessä, en olisi varmaan mukaan mennyt. Edellisen päivän suoraviivainen jalkaatoiseneteenirvistäen-eteneminen muuttui kiipeilyn ja patikoinnin tuskalliseksi ja sataprosenttista keskittymistä vaativaksi välimuodoksi. Täysin uutta meikäläiselle. Eteneminen vaati niin paljon harkintaa ja hitaita liikkeitä, etten osannut edes pelätä satojen metrien pudotuksia, jotka ympäröivät minua molemmin puolin. Yksi harha-askel väsyneenä ja se olisi voinut olla siinä. Itävaltalainen mies oli ottanut vuoriantiloopin muodon ja loikki noin puoli tuntia minua edellä oman oppaansa kanssa.

Minun oppaani oli minua neljä vuotta nuorempi köyhä poika, joka oli myös kiipeämässä huipulle ensimmäistä kertaa. Naurahdin ajatukselle ja jatkoin eteenpäin. Nyt molemmat pohjat kengistä roikkuivat irrallaan.

Kahden tunnin kieppeillä pidin oppaani kanssa kriisipalaverin omasta kapuamisestani. Se meni jotakuinkin näin:

”Hey, I dont know if i can do this really, is this going to get any more difficult than it has been this far”

“Yes more difficult. Ninety degree wall coming, very hard yes yes”

Katoin opasta silmiin epätoivoisena. Älä viitti hei, ei voi olla. Vilkaisin eteenpäin, huippu näkyi jo. En tosin sen tiennyt olevan yksi valehuipuista, jonka takana olisi taas uusi laskeutuminen ja nousu korkeammalle huipulle. Olin niin lähellä, enkä kestä luovutusta tälläisissä asioissa. Jalka tohon koloon ja sit vasen käsi tonne minne en melkein ylety ja sitten laitan oikeen käden tonne mist ei saa kunnol otetta ja sit nostanki itteni metrin eteenpäin ja aloitan rutiinin alusta. Taas mentiin.

Olin äärimmäisen väsynyt, kun huipulle pääsin. Kättelin kaikkia, onnittelin ja kiitin. Oppaat väsäsivät mulle tonnikalariisi-aterian, jonka nassutin puolivaloilla naamariin, väsymys oli tunteena vahvempi kuin nälkä. Olimme pilvien yläpuolella ja aurinko paistoi suoraan iholle. T-paitaan pukeutuneena, ilman aurinkorasvaa, olin ottamassa aimoannoksen vanhaa kunnon uuveetä ja palkinnoksi erittäin näkyvän työmiesrusketuksen.

Retki takaisin tulis kestämään vähintään saman verran, eli jotakuinkin neljä tuntia. Ihoni oli palanut ja bambut viilsivät kärsinyttä nahkaani, joten jokainen liikkeeni oli erittäin kivulias. Kirsikkana kakun päällä, jouduimme hakkaamaan sherpani kanssa molempien kenkieni pohjat pois terävillä kivillä, joten loppumatka meni kuin olisi vain sukat olleet jalassa.

Kaksikymmentä minuuttia ennen leiriä, kehoni ei enää kestänyt vaan oppaani joutui lähtemään edelle ja hakemaan vettä, joka oli minulta jo aikoja sitten loppunut. Näillä pisaroilla puskin viimeiset metrit ja painuin hoiperrellen suoraan telttaan. Ilta menikin sitten kuivuuden ja palamisen aiheuttamassa horkassa, joka ei päästänyt minua pari tuntia pidempiin uniin.

Kolmantena päivänä, kun laskeuduin vuoren juurella olevaan kylään ja sain eteeni juuri puusta pudonneen ananaksen, en voinut parempaa kuvitella. Keho oli revitty joka suuntaan niin loppuun kuin mahdollista, mutta nyt ei tarvinnut enää tehdä muuta kuin istua ja nauttia omasta saavutuksesta.

Illalla palauduin ja juttelin reissusta Seabreezessä Daxin, Junin ja sijaisäitini kanssa. Olivat olleet tosi huolissaan, ja ihmettelivät suuresti, että olin huipulle asti päässyt. Siellä on kuulemma kuollukin ihmisiä ja kuulemma Filippiinien vaikeimpia vuoria valloittaa. Hei, tällästä infoo tosi kiva kuulla aina reissun jälkeen, hei.

Auringon laskiessa saatoin vihdoin juosta mereen uimaan, pitkähihainen paita päälläni, parhaita fiiliksiä ever.

Kuvia kukkulalta

Sori, pituudesta, mut mä oon tällänen.

Kadonnut kuukausi, hetki hetkeltä OSA 2

1.    4. Jjimjilbang

Yllä oleva sanojen kyhäelmä meinaa perinteistä korealaista kylpyläkompleksia, joka on muuten aivan mahtava. Serenan liukumäet ja Flamingon drinkkibaarit on korvattu rauhallisuudella, yhdessäololla ja hiljaisuuden avulla rentoutumisella. Tälläisissä taloissa on kaksi puolta, joista toinen puoli koostuu saunoista, kylvyistä, ja kodittomista, jotka pesevät itseään kuka mistäkin visvasta kuin viimeistä päivää.

Toiselle puolelle päästäksen pitää pukeutua kylpylän antamiin vetimiin, joista tulee etäisesti mieleen Guantanamon mielipidevangit. Tuomioita ei kuitenkaan luettu, vaan pääsimme hämmentäviin huoneisiin, jossa makasimme suolakivien päällä viidenkymmenen asteen lämmössä, maalina totaalinen rentoutuminen. Paikan kruunasi vielä kaksi musiikkiperformanssia, joista toinen muistutti häiritsevän paljon suomalaista iskelmää. Mieli ja keho sykkivät molemmat hyvää oloa ulostautuessamme kylpylästä.

Yks asia kuitenkin hämäs. Jos huoneen ulkopuolella lukee, että seiskyt astetta lämpöä, onko jengin pakko olla niin kiinni somessa koko ajan, että tuovat myös älypuhelimensa mukaan nauttimaan ja ottamaan mahdollisen kosteusvaurion matkamuistonaan?

Studyin' hard at Guantanamo Bay

2.      5. Alien registration cards

Hetken mielijohteesta tehdyt päätökset on aina parhaita. Ne johtaa sellaseen pikkupikkustressiin. Eli, joku ihan tavallinen sunnuntai-ilta olimme istumassa huoneessa kun naamakirjaan tuli viesti kerrosta alempaa.

”varattii lennot filippiineille, muutes”

Jesjes, puol tuntia siitä mulla ja henkallakin oli liput kolmeksitoista päivää samaan maahan, Panayn saarelle. Kauhee hypetys päällä ku pääsee kolmanteen maailmaan, palmujen sekaan ja hetkelliseen, mutta ultimaattiseen vapauteen.

Jesjes, viistoista minuuttia siitä huomattiin, että liput on maksettu, mutta tarvittavat matkadokumentit saamme maahanmuuttovirastolta vasta viikon lähtöpäivää myöhemmin. VITTU.  Sitten kauheet selvitykset asiasta, ja ei, ei kuulemma voida lähteä ilman alien registration cardia matkaan. Takas tullessa repivät muuten viisumin ja olisimme Koreassa vain turisteina, ilman lain lupaa opiskella. Sitä sitten mietittiin jonkun aikaa, että mitäs tässä, pitäiskö riskillä lähtä ilman dokumentteja, ehkä hei ne tullimiehet ei just meiän kohal olis niinku liian huolellisia, pliis.

Päätettiin kuitenkin vierailla maahanmuuttovirastossa viikkoa ennen reissua vikisemässä. Se kannatti, virkailija antoi sieltä meille oikeat päivämäärät, jolloin voimme lippulappusemme tulla hakemaan. Ja ah onnea, minun korttini olisi valmis päivää ennen Filippiinien reissua.

Samalla alueella söimme myös ehkä reissun parhaimmat safkat, joka oli puoliksi pitsa ja puoliksi kaalipata. Härön kuulonen yhdistelmä, enkä todennäköisesti löydä adjektiiveja, joilla teille saisi oikean vision tästä kulinarismin jalokivestä, mutta eipä teillä ole mahdollisuutta sitä syödäkään. Lälläslää!

3.      6 Ekat askeleet Filippiineillä

Kello on seitsemän aamulla, mut sitä ei huomaa aikaiseen aamuvuoroon tulleesta auringosta joka kutittelee rasvattua ihoani. Mulla on maailman paskin ihotyyppi, johon kuuluu kaksi rusketuksen astetta: täysin valkoinen ja melanooma.

Lueskelen riksakuskiltani saamaani uutta testamenttia. Olemmehan sentään Filippiineillä, jotka osoittavat uskollisuuttaan länsimaille polvillaan, toivathan he mukanaan kristinuskon ja aseet. Hartaan hetkeni keskeyttää kuitenkin kuusissakymmenissä oleva amerikkalainen, joka tulee esittäytymään nimellä, joka on jo hukkunut muistini mustiin matalikoihin. Hänellä ei ole kaikki hyvin.

Mies asuu saarella, jonne olimme juuri sinä päivänä matkustamassa pienellä, sikojenkin kuljetukseen tarkoitetulla törpöllä. Hän vihasi kyseistä saarta ja kertoi kaikki tuhat ja yksi syytä miksi oli oikeutettuakin vihata. Siellä ei yksinkertaisesti ole mitään, kaikki eläimet on metsästetty ja syöty. Vesiputouksia, jotka hädin tuskin ansaitsevat tulla kutsutuksi vesiputouksiksi. Miehellä oli myös massiivinen huumeongelma, nimittäin substanssien puute. Oli kuulemma kerran salakuljettanut amfetamiinia ja pilveä saarelle Amerikasta. Suurempi ongelma hänelle oli kuitenkin hänen veljensä.

Mies joutuu palaamaan USA:han melkein joka vuosi tarkastamaan oman karjansa. Tämä johtuen siitä, että hänen pikkuveljensä on armoton narkomaani. Huumevelkojen kasvaessa, tämä suoraselkä myy Filippiineillä autuaasti elävän isoveljensä karjaa. Korjatakseen velkansa ja saadakseen taas nuppinsa uudelleen jumiin. Verottajan kysellessä karjan päälukuja, on miehen Filippiineiltä käsin vaikea antaa vastauksia, kun ei pysty varmaksi montako lehmää on vuoden aikana muuttunut piristeiksi.

Onneksi päästiin eri laivoihin, kuin tämä mies ja saatoimme nauttia rauhasta ja totaalisen avuttomuuden tunteesta keskellä Sibuyanin merta. Onneksi Ahti ja muut meren herrat olivat suopealla päällä ja laskivat meidät viiden tunnin purjehduksen jälkeen paratiisiin.

Lauttamme kohti tuntematonta

Elämä on välillä vaan niin rankkaa

1.     7.  Seabreeze-inn

Saavuimme San Fernandon kaupunkiin, jossa meillä oli kaksi majoitusvaihtoehtoa. Ensimmäinen oli erittäin halpa, vain neljä euroa kustantava lodging house. Ja toinen, Sea Breeze Inn.

Valitsimme jälkimmäisen. Saapuessamme majatalon sisäpihalle, avoimessa olohuoneessa istui nunna, kymmenien kristinuskosta muistuttavien monumenttien ympäröimänä. Sisäpihan nurkassa, oven suussa istui halvaantunut mies. Hänen edessään kaksi koiravanhusta, joilla oli ilmeisesti keskinäinen kilpailu siitä, kummalla on vähemmän karvaa kehossaan. Vastaanottamaan meitä tuli kahdeksankymmentä-vuotias erittäin pieni nainen. Ei sitä oikein tienny mitä ajatella, ja laskimme hämmentyneinä rinkkamme. 

Emme olisi voineet paremmin valita. Olimme heti ensi hetkestä erittäin tervetulleita uuteen yhteisöömme, niin pelottavan tervetulleita, että aloin miettiä Koreaan palaamisen pakollisuutta. Majatalon palveluissa auttoi myös mies, Mr. Jun, joka oli tullut auttamaan äitiään Manilasta, kun hänen miehensä oli halvaantunut ja näin estynyt hoitamaan majatalobisnestä. Hän piti huolta siitä, että saimme kaiken mahdollisen informaation saaren nähtävyyksistä ja mahdollisuuksista. Ei mennyt kauaakaan, kun hyppäsimme hänen mukaansa kohti vuorilähteiden vedestä koostuvaa jokea. Hän halusi meidän menevän uimaan paikallisten kanssa, eikä ottanut maksua tästä ollenkaan.

Ensimmäinen ilta meni juopuessa paikallisesta Red Horse- oluesta. Jossain vaiheessa iltaa Mr. Jun käynnisti karaokelaitteen, ja lämmitteli meidätkin laulutuulelle omilla sooloillaan. Puoli kolmelta, ja kymmeniä ikivihreitä myöhemmin vaapuimme omiin huoneisiimme.

En keksi tarpeeksi positiivisia adjektiiveja kuvailemaan tätä yhteisöä, johon vahingossa olimme eksyneet. Kuvaavaa on kuitenkin se, että tilatessamme illan ruuat majatalossa, kysyimme aina mitä isäntämme haluaisivat syödä ja menimme sen mukaan. Hyvästellessämme halasimme, ja 80-vuotiasta emäntää pidimme sijaisäitinämme. Minulta esimerkiksi jäi viimeisen illan kyläjuhlat välistä, kun hän kielsi minua menemästä aikaiseen lähtööni nojaten.

Mr. Jun ja hänen pettämätön Seabreeze tricycle

   

Kadonnut kuukausi, hetki hetkeltä OSA 1

Kiitos kaikille palautteesta, joka sai kaivamaan itsestäni ulos sen vanhan ja rasittuneen huomioh****n, joka on yli kuukauden kykkinyt pimeässä ja kosteassa kolossaan ja kieltäytynyt koskemasta kynään.

Mä oon tehny vähän kaikkea nyt  ja tää aikaväli on aika vaikee sotkee yhteen blogipostiin, jonka olisi vielä tarkoitus tulla jonkun lukemaksi. Sorrun tekemään jonkinmoisen Top-11 (klassinen määrä) listan kaikesta mitä muistan aikajärjestyksessä, jos kaukomuisti ei vittuile kronologialle.

1.      1. Bukhansan

Maaliskuun puolessa välissä kaverini saapui nousevan auringon maasta, ajatuksenaan kokea koko Korea seitsemässä päivässä. Minä otin avosylin vastaan paikan oppaana ja koko viikko kuluikin juostessa miehen halujen perässä, ympäriämpäri maan massiivista pääkaupunkia.

Siistein juttu tuli heti alkuun. Päätettiin hetken mielijohteessa kiipeävämme Seoulin korkeimman huipun Bukhansanin luonnonpuistossa. Sunnuntai-aamu oli kirkas, kun meidän suomalais-ruotsalais-amerikkalainen kokoonpanomme ahtoi pikkukiskasta reput täyteen suklaapatukoita, mehua ja kasan omenoita. Matkastamme oli tuleva pitkä, koska tietämättämme otimme jalkapohjia erittäin väkivaltaisesti koettelevan maisemareitin. Vaihtoehtona olisi myös ollut puolet lyhyempi ylösalas-pyrähdys, jonka saimme selville vasta pari sataa metriä ennen huippua.

Täällä ei ihan hirveästi ole hikiliikuntaa tullut harrastettua ja se näkyi jo ensimmäisessä nousussa, kun kaikki fyysisiä toimintojani tukevat sisäelimet rämppäsivät yhdessä stop-nappulaa. Suomalainen sisu (lue: ryhmäpaine) auttoi kuitenkin eteenpäin. Neljän tunnin vaeltamisen jälkeen maisemat olivat kuitenkin kaiken vaivan arvoisia. Auringon laskiessa katsoimme korkeimmalta kukkulalta, kun Seoulin neonvalot alkoivat kirkastumaan kohti iltaa.  

Bukhansanin huipulta

2.      2.  Daegu fribat

Ainoa frisbee-rata, johon ei tarvitse lentää, tai ole yhdysvaltain armeijan piikkiaitoja ympäröimän bunkkerin tiloissa, on neljänsadan kilometrin päässä Seoulista. Daegu oli kaupungin nimi, ja vaikutelma oli paljon vanhoillisempi kuin mitä Seoulissa. Bussissa laskiessani ohi viliseviä kirkkoja, sain kymmenen sekunnin periodiin summattua ainakin kymmenen. Baarit eivät olleet täynnä nuoria, vaan keski-iän kumartamia naisia ja miehiä porukalla iltaa istumassa.

Rata oli erittäin vaikea. Silloin vielä odotin osallistuvani Daegussa järjestettäviin kisoihin kuukautta myöhemmin, mutta koeviikon painostavuuden ja omien aikataulutus-ongelmieni takia olin pakotettu jättämään paikkani paremmille. Paiskottiin kiekkoa ahdistukseen asti, ja neljä tuntia ja lukemattomia quattrobogeyta myöhemmin seisoimme bussipysäkillä nääntyneinä.

Illalla oli tarkoitus käydä vain syömässä ja palata takaisin hotelliin läpikäymään omaa hirvittävää +27 yli paarin- tulosta, mutta eksyimmeki pubiin, sen valloittavan ulkoasun takia.

”Juodaan hei tässä vaan yhet, ku on niin siisti mesta, kyl me seiskaks bussiin herätään”

No, eiköhän siellä vittu ollu baarimikko, joka rakasti Alvar Aaltoa. Eiköhän me oltu ensimmäiset suomalaiset ikinä siinä baarissa. Eiköhän me sen takia saatu lupa juoda baarin piikkiin koko ilta. Joo, tottakai, koska todennäkösyydet tällaiseen on niin helvetin suuret. En muista paluumatkasta mitään, kaverini sisäinen kompassi ei kuitenkaan valehdellut. Hänen ohjaamanaan vaapuin huoneeseeni ja maailma ympärilläni pyöri kuin jarrun hukannut karuselli.

Aamulla kaverini noustessa kohti seitsemän bussia, mutisin peiton alta seuraavat sanat:

”Anssi hei, sulla on nyt kaks vaihtoehtoa. Joko sä lähet yksin nyt, tai istut kiltisti siihen asti kun kasaan oman kehoni kokoon”

Viisi tuntia myöhemmin hotellin henkilökunta tuli huutelemaan, että viivymme yliaikaa. Ekstranopee pakkaus ja huithelvettiin Daegusta.

Daegu Environmental Park, kohta haetaan Vipusta ojasta

Asennemenoa ennen pilkkua

3.      3.  Everest-kuume

Tää sijoittuu tällä aikajanalla oikeesti kaikkialle. Ku kiipesin Bukhansanin, nii se jotenkin triggeroi aivoissa osa-alueen, johon mulla ei ole ollut pääsyä sitten vuoden 2009, kun kiipesin kavereideni kanssa Haltin huipulle repussani vain lukion historiakirjoja ja kaljaa.

Suuri osa ajasta, jota olisin voinut toki uudessa ympäristössä käyttää kaiken siistin kokemiseen, on mennyt tutkimalla maailman korkeimpia vuoria internetistä. Esimerkiksi netflixissä ei ole yhtään artikkelia enää maailman korkeimmista huipuista, joita en olisi kalunnut. Myös youtuben hakusanat ovat olleet maalis-huhtikuun ajan semisti yhden aihealueen ympäriltä kimmonneita.

Olen jo vieraillut Himalayan Experience -matkayhtiön sivuilla katselemassa hakemuspapereita Everestin valloitusmatkaa varten. Ilmeisesti nousuhumalassa tehty Haltin huiputus ei ole vaadittava määrä kokemusta, lähteäkseni sherpojen avustamana kohti maailman kattoa. Kalliskin näyttäisi reissu olevan. Lainaisko joku viiskyt tonnia?