12 873 km

Nukuin ehkä viis tuntia ennen ku piti herätä lennolle kohti Amsterdamia. Pelotti ihan vitusti viimesenä päivänä, darraa ei ollu, mutta oksennus meinas tulla ihan vaan jänskäilystä. Pidin kuitenkin kaiken itsepintaisesti sisälläni, tätähä mä olin halunnu. Nyt piti vaa lähtee.

Eli tosissaan, opiskelijan budjetilla ei pröystäillä ja olin ostanut Finnairin mukavan 10h suoran lennon sijasta pienimuotoisen maailmanympärysmatkan. Helsinki-Amsterdam-Hong Kong-Seoul. Matka-aikaa sellaset kakskytäviistuntia. No ei mitää, meikäl on seittemän kirjaa mukana repussa, helpostihan siinä opettelee Korean kryptisten aakkosten salat ennen ku Cathay Pacificin lento CX410 koskettaa Incheonin armotonta asfalttia.

Ihan hieno ajatuksena. Ajatukset on aina kivoja, mut välillä tajuu kesken ajatuksen, etteihän se nyt ihan näin mene. Otettiin työkaverin kanssa bisset Helsinki-Vantaalla, ja se laitto jo pikkasen kohmeeseen, lyhyiden yöunen takia. Sitten tukevat aamupalat koneessa ja Schipholin lentokentällä ennen Hong Kongin konetta. Seuraavalla lennolla lasillinen viiniä kana Kung Pow’n kanssa. Aika valmis resepti sille, ettei siellä koneessa mitään Korean kieltä tankattu.

25 tuntia putkeen näytin tältä, eikä kukaan edes kokeillu pulssia.

Yölento meni sitten leffojen parissa, välillä unihoureeseen tippuen. Turbulenssin muistan jossain Siperiassa, kun tuli viel pahempi olo. Kun tulin koneesta ulos Hong Kongin päässä, en pystynyt ees mukanani reissaavalle suomalaiselle kertomaan, mitkä leffat olin katsonut. Neljä leffaa, ajettiin niissä ainakin formuloilla ja katkottiin Jim Carreylta pää irti. Pää oli aivan jäässä. Kolmas lento nyt ei ollu enää ollenkaan paha, ku määränpään saatto jo haistaa.

Incheonin kentällä Seoulissa, tuli vastaan pahempi maahantulosyynäys, kun 2010 ku reissasin Vietnamiin. Koneessa olis pitäny täyttää kolme eri lippulappusta, jotka kaikki halus udella täyttäjästään kaiken haavoittavimmankin informaatiosäleen. Meikäläinen kuorsas koko reissun ja pomppi sitten iloisena reput kädessä ulos koneesta, huomaamatta, että kaikilla oli täytetyt kaavakkeet hyppysissään. Kolmeen kertaan jouduin sitten pysähtymään muiden virratessa eteenpäin, ja täyttämään kaavakkeen todistukseksi siitä, että minussa ei ole mitään virheellistä tai vaarallista. Oikeesti, jos mä oon yskiny viimesen kymmenen päivän sisällä ennen maahantuloa ja ja valehtelen että en ole, niin siitä rapsahtaa melkein tuhannen euron sakko ja koppia? Tuli sellanen olo, että kaikki maahanmuuttoviranomaiset Seoulissa on kattonu liikaa Walking Deadia, ja kuka tahansa maahan tunkeutuva mies tai nainen voi olla zombie-outbreakin siemenen kantaja.

Ei siinä, koneesta Konkukin yliopiston vastaanottokomitean tapaamispaikalle kesti tunti. Kaikki lipu hiljalleen paikalle ja oltiin just lähdössä kohti bussia ja yliopistoa, kun kasa poliiseja piiritti meidät. Vittu oliks mul sittenki ollu 37,2 astetta kehonlämpö ja joku mittari pillastunu huutamaan ruttopojan perään?

Korean olympiajoukkue oli päättäny sitten palata samalla hetkellä kentälle ku me oltiin sieltä lähössä. Ei me päästetty sitten lähtemään, ku poliisit käski olemaan liikkumatta ja katsomaan kun kansa hurraa seitsemää metallinpalasta. Negat pois, se oli tosi siisti hetki oikeesti, ku ite oon tietosesti jättänyt aina kaikki kiekkoleijonien torimiitit käymättä. Ei oo tällästä päässy näkemään. Kamerat räpsyy ja urheilijat vilkuttaa ja heiluttelee mitalejaan.

Flashmob-tyyppiset urheilujuhlat

Bussi yliopistolle kesti vielä  puoltoista tuntia. Nyt alko jo naurattaa tän henkilökohtasen taipaleen pituus. Onneks vieree sattu saksalainen design-opiskelija, jonka kans oli ihan hauska jutella. Oli semikankeeta suomalaista tutustumista ja keskustelu oli kaikessa komeudessaan tähän suuntaan:

”Hei, kato miten paljon erivärisiä takseja”

”Vietnamis näin kerran pinkin taksin, tai siis olin sen kyydissä”

”Aijaa, olikse kirkkaan pinkki”

”Joo tai siis sellai vaaleen pinkki, mut aika kirkas”

”Tosi dynaaminen toi aurinko tuol taivaalla, kun puskee kaiken ton usvan läpi”

”Suomessa ei kesällä aurinko laske ollenkaan, mutta talvella se ei sitten nousekkaan ollenkaan”

No, tultiinpahan toimeen ainakin. Yks ruotsalainen kysy multa ku oltiin koululle !VIHDOINKIN! hiippailemassa et oonko nähny sen lakupiippuvideon, jonka on tehny suomalainen Unclesampatriot. Jatko viel siihen, et on aina sen jälkeen mieltäny suomalaiset kaikki vähän hitaiks. Kaunista kulttuurien keskinäistä kohteliaisuutta. Illalla käytiin viel syömäs vähän hapankaalia, kanaa ja lihaa. Vähän randomina tuli, ku listasta ei ota vittu mitään selkoa.

Mun kämppistä en oo nähny, vaikka täällä sen pitäs olla. Koht on jo myöhä ja se ei ehdi kotiintuloaikojen sisällä huoneeseen. Huomen vois vasikoida sen.

Hong Kongin kentällä

Eletään viimesiä päiviä

Elämä on ku pöydälle kaatunut maitolasi. Siinä se leviää omaa tahtiaan fysiikan lakien mukaisesti, mutta kuitenkin omalla painollaan. Maidon alkuperäinen määränpää oli, obviously, ihan jossain muualla. Onneks voi aina hakee paperia, pyyhkii sen pois ja hakea uuden lasin. Jos tapahtunut vituttaa liikaa, voi koko pöydän repästä siltä seisomalta ylösalasin. Sen jälkeen tsiigaillaan sitten seuraamukset ja niihin reagoidaan parhaaksi näkemällä tavalla.

                              –Whatsapp-jorinaa kaverin kanssa, just enne nukahtamista.

Mun tapauksessa siitä pöydästä katkes jalka, heti maitolasin kaaduttua. Mä pääsen alottamaan väkisinkin puhtaalta pöydältä. Toisin sanoen, tää vaihtoreissu osuu just parhaimpaan aikaan. Tarvinnu jo pitkän aikaa sellasta breikkiä, mis pääsee omista ympyröistään, vastaanottamaan kokemuksia toiselta puolelta palloa, aivan erilaisilta ihmisiltä. Ulkopuolelta tulevat vaikutteet on aina pelkästään hyvästä, jos ne osaa käsitellä kriittisen linssin läpi. Ruoho ei ehkä ole vihreämpää aidan toisella puolella, mutta ainakin on sit käyny siellä aidan toisella puolella.

Kuhan nyt vaan sais ton perkeleen laukun pakattua ja havahtuis ajattelemasta kaikkea randompaskaa. Laukku näyttää täydeltä, mutta kun oman inventaariolistani syynäsin, pitäs viel toinen laukullinen pakata samaan syssyyn. Tuntuu et oon niin kesken viel kaiken kanssa, vaikka lähtöön on enää alle 24 tuntia Tähän paikallaan nököttämiseen tuhlaan ainakin pari tuntia, aikaansaaden tekstin, jonka lukee ehkä neljä ihmistä.

Tähän sopii muisto viime keväältä vaihtoinfosta. Tikkurilan lukiolle olivat tulleet kaikki, jotka oli seuraavan vuoden sisään lähdössä jonnekin puolella maailmaa Kelan rahoja juomaan. Opiskelemaan. Jokainen kohdemaa käytiiin kerrallaan läpi, ja Koreaan lähtijöitä lisäkseni oli vain kaksi. Nämä kaksi olivat päättäväisesti hakeneet juuri Koreaan, omien intressiensä pohjalta, siinä missä minä vain haluisn kauas pois. Opettaja käski minua menemään iltakouluun opiskelemaan paikallista kieltä, ja korvissa vieläkin kaikuu sanat:

”Älä laiskistu nyt, valmistautuminen pitää aloittaa aloissa ja kokonaisvaltaisesti”  

Otin nuo sanat vastaan yksin seisten auditorion katsellessa minua. Vastasin hiljaa alkavani valmistautua. Se opettaja kun näkisi minut nyt tässä istumassa avatun matkalaukun kanssa. Pari isällistä avaria olisi enemmänkin kuin kohtuullista.

Kuitenkin, sukellus melkein tuntemattomaan tuntuu omaan korvaan raikkaammalta ajatukselta, kuin se että tuntisin esimerkiksi Seoulin metropysäkit ennen kuin yhdelläkään niistä kävisin. On aiheen ympäriltä tullut pari kirjaa luettua, mutta kyllä ensimmäiset pari viikkoa tulee olemaan pelkkää järkytyksen vastaanottamista, käsittelyä ja uuteen tottumista. Se on varmasti monella muullakin edessä, ja uskon että kohdemaan ollessa vielä pienimuotoinen mysteeri, reissusta tulee monella tavalla vaan hauskempi.

Haluan altistua kaikelle uudelle, kuhan se ei kulkeudu Seouliin pohjoisesta perässään tulivana.

Ps. Kiitoksia kaikille eilisestä, oli parast nähä kaikkia! Mie tuun takasi.   

Ensimmäisen maailman ongelmia, kohta onneksi kolmanteen

Terveisiä Saksaan.

Äiti, mä keksin ihan ite et ei kannata jättää inventaariota tai pakkaamista viimeiseen, buranan ja vatsassa pyörivien ohranjäänteiden sävyttämään aamuun. Tein listat pakattavista kamoista ja sitä kautta ostoslistan. Ensimmäisäisenä hankintalistalla oli uusi, pienikokoinen rinkka. Se tulee perinteisen matkalaukun kylkeen. Mun on pakko änkee sellanen jotenki käsimatkatavaroihi nii voin sit matkustella kesken vaihto-opiskelun, raahaamatta koko elämääni kentältä toiselle.

Ekaks menin Partioaittaan. Vittu miten kallis kauppa. Päivä oli ollu muistaakseni siihe asti siedettävä, mut niin vain voi pienet hintalappuset lyödä pojan mielen maihin.  Kuka näitä oikein ostaa?  Satakolmekymmentä euroa rinkasta, ja myyjä repii hihnoja innoissaan, huutaen kauniita sanoja niiden kestävyydestä.

”Kato hei, kato mä revin tätä ja tää ei mee rikki, siks tää on näi vitun kallis, ei kaikkial.. HEI KATO NY!”

Emmä voinu sieltä mitään ostaa. Olis se reppu kestäny sitten minkä tahansa elämänsä eräpoluilla elävän juurikeittohipin toilailut, nii en olis silti poistanut.  Hetken siinä kyselin mukaoleellisia kysymyksiä, mitä ny samoojapojat vois aprikoida ja rapistelin asioita joihin ei mun kultaharkot koskaan riittäis. Totuutta oli kuitenkin paettava. Leuka kiinni rintaan, katse alas ja ulos kaupasta. Ovella vielä katse taakse, VIELÄ JOSKUS.

Mun oli palattava erätukkuun. Myyjän asenne oli heti paljon ihmisläheisempi. Se oli sitä mieltä, että katselemani rinkka on ihan paska, kestää yhden reissun, mutta sen jälkeen sormet ristiin. Nostin budjettiani parilla kympillä ja myyjäkin alko nyökyttelemään.

”No onks tää hyvä?”

”Samasta kankaasta noi remmit on tehty, ei ne tästä rikki mee”

Seki alko sit repimään laukkua kahtia. On varmaan joku retkituotteiden myyjien yhteinen koulutuksessa opittu kikka. Yritetään asiakkaan katsoessa hikoillen ja irvistäen paskoa tuote, ja siten todistaa että priimaa on. Ei mulla ollu ajatuksena kyllä laukkuani väkisin mutiloida omassa käytössä. No mut repiköön siinä. Voin mä kattella.

Ei se saanu sitä rikki. Joo, sitten kännykkä esiin ja tutkimaan Cathay Pacificin käsimatkatavaroiden mittarajoja. Pituus, check. Paksuus, check. Leveys, mitähelvettiäkakskytviissenttiämuka? Mikään laukku ei ole noin kapea. Leveysraja meni yli vihellellen, vaikka ottas minkä pussukan kaupasta roikkumasta. Puol tuntia tutkittiin eri reppuja ja taivuteltiin niitä eri suuntiin, että menis standardien mukaan. Luovutettiin. Reppu siinä meidän edessä oli jo hieman käyrä ku oltii kauppiaan kanssa yhdistetty heikohkot fyysiset ominaisuutemme saadaksemme sen tyydyttämään lentokenttäihmisiä. Ei millään kahtakymmentäviittä senttiä.

Piti kuitenki tarkistaa asia. Nelkytviis senttimetriä, olin vittu lukenu väärin. Näytin luvun kännykästäni myyjälle sanomatta mitään ja marssin kassalle. Tuote laukkuun ja kotiin. Tuntu siltä ku mun ja sen myyjän ystävyys olis katkennu siihen hetkeen. Yhteinen mittarajoitusten kyseenalaistaminen, laukkujen rusikointi ja uudelleenmittaukset, niillä ei ollut enää mitään väliä. Kaikki oli ohi.

Mullonlaukkuihansama. Eilen sit olin just menossa nukkumaan nii tapahtu viel yks tosi hauska juttu. Mulle oli tullu Kelalta kirje. Avasin erittäin kiirellisesti kirjeen, ku en tienny mitä odottaa. Nähdessäni sisällön, naama levis samantien. Pompin vähän aikaa ja sinkosin vihan laimentamia, mielikuvituksettomia kirosanoja ympäri kotia. Meillä oli samaan perhetuttava kylässä. Olis varmaan halunnu adoptoida meikäläisen, niin vakaan kuvan annoin ittestäni.

Kela halus omiaan takas. Kiva eka antaa ja sit vaatii. Hyhhyh, missä ovat pyyteettömyys, paimentaminen ja pilvilinnat? Ei vaan, vuosi 2012 oli vähän epäselvä ja nyt siitä joutuu sit maksamaan. Kahdeksan tunnin yöunet muuttuivat neljän tunnin nokosiksi, kun taskulampun varassa pläräilin kahden vuoden takaiset palkkakuitit viimeistä sunnuntailisää myöten. Hyvin ajottivat tälläsen pikkusirkuksen just viikkoa ennen ulkomaille muuttoa.

 Nyt sit hakemaan uudelleenkäsittelyä karhuamiselle, virastot tukkoon tekosyistä!

Vipunen, Tuonelan joutsen ja musta pakettiauto.

Joo tätä ei kenenkään tarvi lukee.

Viime kesän kaveri halus lähtee Erätukkuun töiden jälkeen. Se halus ostaa tyttöystävälleen pari kiekkoa, et se pääsis pelailemaan frisbeegolfia. Mä olin kokeillu aikasemmin frisbeegolfia joskus armeijassa yhen kesän sillo ku ei rintamalta taipunu kotiin viikonlopuiksi. Siellä pelaillessa en oikeastaan kauheesti lajille lämmenny, se oli vaan parempi tapa käyttää aikaa ku kenkien lankkaus.

Hienoin hetki lajin parissa sillon oli, kun heitin kaveria kiekolla takaraivoon. Se reaktio olis pitäny saada videolle. Ensin oli tärähdys, kipu ja raivo. Ja sit tuli huuto ja juoksuaskeleet. Mä tuijotin sitä ihan lukossa ja säikähtäneenä, olin semikovan kiskasun kuiteki sitä kaaliin huitassu. Se melkein kaksmetrisenä harppo mua päi huutaen julmia lauseita, mut käänty sit päätään pidellen ja juoksi tangentin suuntaan, ku tajus et eihän se voi mua lyödä. Olis se todellakin halunnu jakaa mun kans sen kaiken kivun, minkä viaton uhri se itse oli. Onneks armeijassa vallitsee noi sota-ajan kunniasäännöt ja aseveljeys. Joo.

Eli ei se oikein sillo ottanu tulta alleen. Mentiin Erätukkuun sitten, ite olin sillo tekemisen puuttees ja tällänen pyöriminen sopi aikatauluun liianki hyvin. Kakskyt euroo, kolme paskaa kiekkoo. Okei, olin tullu tänne asti, otan mukaan. Käyää kokeilemassa.

Kaveri lopetti harrastuksen viikon sisään ku mä olin ostanu ne kiekot. Niin paljo mä jauhoin sille siit. Oltiin samalla työpaikkal nii ei se oikein mua pakoonkaan päässy.

”Hei jätkä, paransin tulost kahella tänää, enää kymmenen alas nii saan Simiksen radan paariin”

”Vittu ku mua ei kiinnosta”

”Hei jätkä, paransi tänää kans, kolmel. Pari bogeyt vaa ja ekal väylä birkku”

”Vittu ku mua ei kiinnosta”

”Hei jätkä, nyt on enää kolme yli paarin ku meni eka kutone iha nappii, ei yhtää yli paarin, tuu huomen viskoo kans”

”Tapa ittes”

Eniveis, alkuinnostuksest kasvo innostus, ja innostuksesta kasvo obsessio. Kelailinkin niin, että kaiken muun krääsän sekaan Koreaan on pakko ujuttaa pari kiekkoa, niin että en oo lajista erossa vaikka Suomen väylät jääkin 7000 kilometrin päähän. Pakko mun on päästä pelaamaan siel kans, muuten tulee takapakkia kehityksessä, ja sit saa taas rämpiä huonojen tulosten seassa ku Suomeen palaan. Otinki sit yhteyttä naamakirjan kautta paikallisiin frisbeekommuuneihin. Huomasin et laji on kyl semi uugee Koreassa (IHAN VITUN HAIPIS SUOMESSA), eikä mahollisuuksia oikeastaan ole harrastaa jos ei piireistä tiedä mitään. Vastaus tulikin sit paikallisilta harrastajilta seminopeesti. Vastaanotto oli hieman liiankin ystävällinen.

”Feel free to contact me, and I will organize your Disc Golf life in Seoul”

Mun vapaa-ajan yhden osa-alueen antaminen tuntemattoman ihmisen organisoitavaksi on ehkä jopa hieman pelottava ajatusmalli. Saavun Seoulilaisen puiston laidalle hymyillen bägi täynnä kiekkoja, sovitun värisessä paidassa. Paikalle tulee musta pakettiauto. Neljä miestä astuu ulos, eikä niillä todellakaan ole kiekkoja mukana. Pankkitili tyhjäks, nettiin ilmestyy video jossa mä tanssin hämärää taustaa vasten liian vähissä vaatteissa ja mun ruumista naarataan seuraavat puol vuotta Kiinanmerestä.

Toivo paremmasta kuiteski elää. En oo noin skeptinen. Äskeisen vision jäädessa vain visioksi, on ainaki alkuasetelmat näiltä osin reissua kunnossa. Meikä pääsee viskomaan muovikiekkoa koirapuistoon.

Keinaris kustu bogeyputti. 

"Tarjoilija, keitossani on säteilevä mustekala"

 Mä en oikein tiedä miks oon menos just Etelä-Koreaan. Maa kiinnostaa joo, ja Aasiassa on mukava matkustella. Tämän voin sanoa helposti kolmen viikon Vietnamin reissun perusteella. Melkein yhtä hyvä perustelu olis, että oon ajanu kerran autoa, joten ois kans varmaan tosi siistii puksutella päältäajettavalla ruohonleikkurilla Lappiin ens kesänä.

Aluks mietin kuiteski et Japani ois ykkösmaa, ku siel on robotteja ja pallokalaa ja Godzilla on mun lempieläin. Japanissa tulee kuiteskin kielimuuri vastaan. Pitäs osata höpöttää myös englantia taitamattomien samuraiden kanssa. Kaveri lähti sinne, joten myös ehkä se olis vähentäny sitä kokemuksen arvoa, kun on koko ajan joku siinä vieressä, jonka kanssa voi sulkeutua suomea supisemaan. Helsingin Sanomissa oli kans viime vuoden puolella juttua japanilaisten itsetunto-ongelmista, varsinkin nuorison kasvavasta introverttiudesta ja väestön rajusta vanhenemisesta. Vaikka olenkin perinteisesti suomalainen, itsekriittisyyteen hetkittäin alistuva finninaama, en käsitä trendiä, jossa nainen hylkää henkilökohtaisen elämänsä panostaakseen uraan, ja epävarmat miehenalut rivissä suorittaa harakiriä. Jotenkin pelottava konsepti.

Minkä takii Koreaan:

·  Seoul

Mä en oo koskaan ollu noin isossa ihmiskeskittymässä. 

·   Aasialainen safka 

  Tykkään ruuasta ja vihaan koiria. NOEMMÄOIKEESTI, mausteet ja kasvikset houkuttelee.

·   Etäisyys

   Pääsee kauas, ja kokonaan pois Euroopan kulttuurialueelta.

·   Pohjois-Korea

   Ei näy salee arjessa, mutta pahan pikkuveljen läheisyys kiinnostava yksityiskohta.

·   Sijainti

  Lentämällä pääsee Japaniin, jos uteliaisuus herää.

Odotuksia reissulta:

•           Seoul kaupunkina iskee ku tuhat volttia, eikä halua pienempään enää ole.
•          Koulussa olis jotain järkeä. Oppis jotain.
•          Kämppis ei kuse sänkyyn ihan joka yö.
•          Opin edes vähän kieltä nii voi päteä sit kaikille Suomessa ja ihmetellä miten ketään ei kiinnosta.
•          Reissut ympäri maata ja ulkomaille
•          Hole-in-one frisbeegolfissa, jossain aivan vitun päheissä maisemissa olis siistii.
•          Kokemuksen myötä oppis ajattelemaan itteään ja mitä haluis tehä ylipäätään omalla elämällään. 
•          Syödä mustekalaa ja tajuta, että sil on yheksä lonkeroo, ja että se on kalastettu Fukushimalla.

Loppujen lopuks se on kuitenkin pelkistettynä neljä kuukautta ulkomailla koulussa ja sit takasin. En oo ladannu ihan hirveesti erikoisia toiveta reissun varalle, kuhan on hauskaa, eikä meikän tutorit ihan koko kevättä jaksa ampua paperitolloja niskaan takarivistä, nii oon plussan puolella. Yks asioista, mitä ajattelen reissusta, on etäisyyden ottaminen. Okei, se on nimeomaa ajatuksena ihan siisti, mut Internet nyt loppujen lopuks tekee tästä maailmasta pienen ja ahtaasti pakatun. Sä voit paeta Suomea, mut et Somea.

Vaikken en tiedä mikä mua siellä odottaa ja nämä omat tarkotusperät ja toiveet on hataria ku reumapotilas, nii lähetään sillä, että innoissani otan kaiken vastaan paiskatun positiivisina kokemuksina.

Paitsi sateen, mä vihaan sadetta. 

Diplomaatti-istunnot ohi, lupa ylittää raja

On maanantai-aamu ja oon helvetin väsyny ja peloissani. Syön muroja, mut ne ei maistu miltään. Kamat on pakattu sataan kertaan ja aina on huomattu et ei sielt oikeesti puutu mitään. Pakkauksesta tulee vähän väliä kuitenkin joku keskustelu alotettua ties kenen kanssa. Eivät yleensä johda tämän pidempiin debatteihin:

”Mitä jos mul ei ole tarpeeksi sukkia mukana”

”Sit sä ostat niitä siellä lisää tai palelet”

 Toyota lähtee kohti lentokenttää. Kaikki on aika hiljaa autossa, paitsi mutsi joka salee kyselee et onhan sulla noi kaikki mukana ja mitä teet jos metrokuskin pää räjähtää ja jäätte jonnekin outoon paikkaan jumiin sillä metrolla sitten. Se on aina jotenki tosi huolissaan. Lentokentällä meikälläkin tulee tippa linssiin ku katson viimestä kertaa porukoita. Räkä nenässä, kyynel silmässä, koulureppu vinossa ja remmit löysällä mä katson äitiä ja kysyn saman kysymyksen minkä aina näillä hetkillä:

”Äiti, mitä jos ne kiusaa mua siellä?”

Äiti katsoo mua silmiin ja pyyhkii räät mun nenästä ja kyyneleet silmästä, samalla paperilla. Ryhdistettyään mun koulurepun se halaa mua ja sanoo tosi rohkasevasti:

”Siellä ees sun kuraattoris ei ymmärrä sua”

Takas todellisuuteen. Mua taitaa jännittää sittenki semisti. Oon aina ollu sellane etten jaa stressiä tasaisesti pitkälle aikavälille. En käytä sen tuomaa painetta produktiivisesti hyväksi, esimerkiksi salilla tai lenkillä käyden. Sen sijaan, tukotan ahdistuksen kauniisti parin viikon akselille, ja musta tulee sosiaalisesti täysin jälkeenjäänyt. Päässä ei liiku ku reissu ja se miten hukassa sitä sitten onkaan hetken aikaa.

Joskus kelailen et alkufiiliksiä Seoulissa ja  Konkukin yliopistolla tulee pystymään vertaamaan vuoteen 2011, jolloin menin armeijaan.

”Onks tääl ihmisen pakko olla? Tääl on niin paljon tuntemattomia ihmisiä ja mitä vittua toi yks puhuu meille. Mä en kestä puolta vuotta. Kaikki mun ympärillä on ihan saman näkös..”

Ehe ehe. Passiin sain viisumin tänään. En ehtinyt ku kolme kertaa suurlähetystöllä käydä porisemassa ovipuhelimeen, ennen ku seesam aukeni. Nyt on lupa sit kuitenkin nousta koneeseen ja herätä joka aamuiseen keitetyn koiran hajuun.