Kathmandu-Saaga Part. 1

Kathmandu on aikamoinen paikka.

Halkeileva asfaltti, muta ja lätäköt koskettavat jalkojamme kun aloitamme ensimmäisen, varovaisen tutkimusmatkamme tähän maanjäristyksen runtelemaan metropoliin. Thamel, reppureissaajien suosima kaupunginosa pursuaa kauppoja, jotka ovat täynnä kankaita, veistoksia ja retkeilytavaraa. Joka kolmas vastaantulija nykii hihasta, yrittäen jollain verukkeella nyhtää meiltä päiväbudjettimme.

Ja koska tämä oli ensimmäinen päivä Aasiassa Tomakselle, yhden pikkupojan onnistuikin sivaltaa murto-osa hänen varannoistaan. Temppu oli yksinkertainen; Ensiksi esitellään "oma tekemiä" maalauksia "taidekoululla". Miljöö ei olisi voinut vähempää muistuttaa taidekoulua. romahtaneen rakennuksen toisen kerroksen perustuksissa sijaitseva pieni toimisto ei saanut meitä vakuuttuneeksi maalausten aitoudesta, joten marssimme ulos putiikista, pojan meitä seuraten. Nyt hän halusi näyttää kaupunkia.

Tai oikeastaan, halusi näyttää kojun, josta Tomas voisi hänelle ostaa pähkinälassien, ja vähän suuremman kaupan, josta Tomas voisi ostaa hänen "perheelleen" säkillisen riisiä. Kun ostokset oli Tomas ostanut, oli kierros ohi. Poikaa ei enää paljon kiinnostanut ulkolaisille jutella.

Matkalla takaisin hotellille, tuli kolme uutta poikaa juttelemaan hienoista maalauksistaan taidekoululla. Vitun noloa, mutta kai jokaisen on joskus menetettävä aasia-ukotusneitsyys.

Kathmandun kadut ovat kauttaaltaan täynnä tiiliä. Ne ovat kerran olleet osa rakennuksia, jotka tänä keväänä tulivat rymisten katuun, jättäen vain pölypilven. Aikana ennen kuin olimme Kathmanduun saapuneet, oli näistä raunioista kerätty kaikki ehjät tiilenkappaleet ja nyt niitä käytetään kaupungin jälleenrakentamiseen. Talot, jotka olivat halkeilleet ja taipuneet vinoon, on nyt tuettu katuun isketyillä puuklapeilla. Hieman Kathmandun laitamilla näin jopa niinkin erikoisen insinöörien työnjäljen, kuin kahden talon tukeminen toisiinsa laittamalla seinien väliin puuklapeja. Nepal on köyhä maa.

  

Ja siksi on hyvä olla länsimainen turisti, jonka eurot, punnat tai dollarit nauttivat jatkuvaa deflaatiota näiden valtiorajojen sisäpuolella. Me saamme järisyttäviä kokemuksia discount-hintaan ja valtion talous hyötyy meidän matkailustamme, näin ainakin paperilla. Uskotaan siis siihen ja hymyillään!

 Kunnon turisti menee reissuillaan aina katsomaan nähtävyyksiä. Tomas ja minä valitsimme ensimmäiseksi kohteeksi Apinatemppelin, joka sijaitsi hieman Thamelista länteen. Apinatemppeli ei ole tietenkään mestan nimi, vaan se on kutsumanimi paikalle, koska paikka kuhisee apinoita. Oikeata nimeä kukaan ei enää viitsi edes lausua ääneen.

Temppeliin johtaa 365-askelmaiset portaat ja apinat toimivat näiden vartijoina. He odottavat portaiden kaiteilla ja seuraavat turistivirtaa. Bongatessaan onnettoman, hedelmää, vaikka kookospähkinää kantavan matkailijan, he asettuvat tyynesti tämän eteen. Apinan katse ei ole uhkaava, vaan kylmän määräävä.

"Terve, sulla on kivan näköne kookos siinä. Arvaa mitä mulla on? Mulla on vesikauhu. Joko sä annat sen kookospähkinän mulle tai me tehää vaihtokauppa"

Näin kävi edessämme kiipeävälle korealaisturistille, joka joutui eväistään luopumaan. Temppeli oli osittain kasassa. Vain buddhan silmillä koristettu stupa oli jäänyt koskemattomaan kuntoon. Pyöriteltiin hetki rukousmyllyjä ja katseltiin Kathmandua korkeuksista. Monsuunipilvet lähestyivät.

Sateen ripotellessa laskeuduimme alas ja suuntasimme kohti Durbar Squarea. Yksi apina vielä jahtasi meitä hetken puhelinlangoilla kiipeillen, mutta ei jaksanut poika tarpeeksi vauhdikkaasti taiteilla, jotta olisi meidän eväitä koskea saanut.

Durbar Square on tärkeä temppeliaukio niin buddhisteille, kuin hinduillekin. Tai oli. Tai on varmasti vieläkin, mutta ei ole enää olemassa. Maanjäristys tuhosi tämän UNESCON maailmanperintökohteen täydellisesti. On vain tiiliä, laastia, halkeamia ja pääsy kielletty-lappusia. Jälleenrakennus on jo käynnissä, mutta tulee viemään hyvän osan tätä vuosisataa ennen kuin temppelit entisessä loistossaan ovat. Elleivät sitten elementtirakennukseen ja eestiläiseen työvoimaan perehdy.

Kaduilla myydään, tai yritetään ainakin myydä järjettömiä määriä huumeita. Kun Suomessa tai muualla Euroopassa voisin kuvitella kuriireja pelkääväni paljonkin, täällä kaupustelijat ovat todella huvittavia. Epävarman näköiset laihat, päätä lyhyemmät miehet lähestyvät sinua katsomatta silmiin. Paikallinen tervehdys "Namaste" kovaan ääneen, niin että turistin pää kääntyy. Tätä seuraa erittäin varovainen kuiskaus "cocaine", "hashis" tai "weed". Kuiskauksia kuuluu joka puolelta Kathmandua. Kuiskaaja voi olla kauppias, kadunmies tai jopa vartija. Kuiskaukset voivat vainota matkaajaa painajaisiin saakka. No ei sentään, mutta paljon yritetään myydä tapoja saada polla sekaisin.

Jotenkin ihmeellistä, että turistit nähdään suurena asiakasyksikkönä huumeille. Eikö olisi helpompi huuhtoa aivot jumiin omassa kotimaassa, kuin lentää kahdella lennolla kehitysmaahan kemikalisoitumaan?