Vipunen, Tuonelan joutsen ja musta pakettiauto.

Joo tätä ei kenenkään tarvi lukee.

Viime kesän kaveri halus lähtee Erätukkuun töiden jälkeen. Se halus ostaa tyttöystävälleen pari kiekkoa, et se pääsis pelailemaan frisbeegolfia. Mä olin kokeillu aikasemmin frisbeegolfia joskus armeijassa yhen kesän sillo ku ei rintamalta taipunu kotiin viikonlopuiksi. Siellä pelaillessa en oikeastaan kauheesti lajille lämmenny, se oli vaan parempi tapa käyttää aikaa ku kenkien lankkaus.

Hienoin hetki lajin parissa sillon oli, kun heitin kaveria kiekolla takaraivoon. Se reaktio olis pitäny saada videolle. Ensin oli tärähdys, kipu ja raivo. Ja sit tuli huuto ja juoksuaskeleet. Mä tuijotin sitä ihan lukossa ja säikähtäneenä, olin semikovan kiskasun kuiteki sitä kaaliin huitassu. Se melkein kaksmetrisenä harppo mua päi huutaen julmia lauseita, mut käänty sit päätään pidellen ja juoksi tangentin suuntaan, ku tajus et eihän se voi mua lyödä. Olis se todellakin halunnu jakaa mun kans sen kaiken kivun, minkä viaton uhri se itse oli. Onneks armeijassa vallitsee noi sota-ajan kunniasäännöt ja aseveljeys. Joo.

Eli ei se oikein sillo ottanu tulta alleen. Mentiin Erätukkuun sitten, ite olin sillo tekemisen puuttees ja tällänen pyöriminen sopi aikatauluun liianki hyvin. Kakskyt euroo, kolme paskaa kiekkoo. Okei, olin tullu tänne asti, otan mukaan. Käyää kokeilemassa.

Kaveri lopetti harrastuksen viikon sisään ku mä olin ostanu ne kiekot. Niin paljo mä jauhoin sille siit. Oltiin samalla työpaikkal nii ei se oikein mua pakoonkaan päässy.

”Hei jätkä, paransin tulost kahella tänää, enää kymmenen alas nii saan Simiksen radan paariin”

”Vittu ku mua ei kiinnosta”

”Hei jätkä, paransi tänää kans, kolmel. Pari bogeyt vaa ja ekal väylä birkku”

”Vittu ku mua ei kiinnosta”

”Hei jätkä, nyt on enää kolme yli paarin ku meni eka kutone iha nappii, ei yhtää yli paarin, tuu huomen viskoo kans”

”Tapa ittes”

Eniveis, alkuinnostuksest kasvo innostus, ja innostuksesta kasvo obsessio. Kelailinkin niin, että kaiken muun krääsän sekaan Koreaan on pakko ujuttaa pari kiekkoa, niin että en oo lajista erossa vaikka Suomen väylät jääkin 7000 kilometrin päähän. Pakko mun on päästä pelaamaan siel kans, muuten tulee takapakkia kehityksessä, ja sit saa taas rämpiä huonojen tulosten seassa ku Suomeen palaan. Otinki sit yhteyttä naamakirjan kautta paikallisiin frisbeekommuuneihin. Huomasin et laji on kyl semi uugee Koreassa (IHAN VITUN HAIPIS SUOMESSA), eikä mahollisuuksia oikeastaan ole harrastaa jos ei piireistä tiedä mitään. Vastaus tulikin sit paikallisilta harrastajilta seminopeesti. Vastaanotto oli hieman liiankin ystävällinen.

”Feel free to contact me, and I will organize your Disc Golf life in Seoul”

Mun vapaa-ajan yhden osa-alueen antaminen tuntemattoman ihmisen organisoitavaksi on ehkä jopa hieman pelottava ajatusmalli. Saavun Seoulilaisen puiston laidalle hymyillen bägi täynnä kiekkoja, sovitun värisessä paidassa. Paikalle tulee musta pakettiauto. Neljä miestä astuu ulos, eikä niillä todellakaan ole kiekkoja mukana. Pankkitili tyhjäks, nettiin ilmestyy video jossa mä tanssin hämärää taustaa vasten liian vähissä vaatteissa ja mun ruumista naarataan seuraavat puol vuotta Kiinanmerestä.

Toivo paremmasta kuiteski elää. En oo noin skeptinen. Äskeisen vision jäädessa vain visioksi, on ainaki alkuasetelmat näiltä osin reissua kunnossa. Meikä pääsee viskomaan muovikiekkoa koirapuistoon.

Keinaris kustu bogeyputti.