Eletään viimesiä päiviä

Elämä on ku pöydälle kaatunut maitolasi. Siinä se leviää omaa tahtiaan fysiikan lakien mukaisesti, mutta kuitenkin omalla painollaan. Maidon alkuperäinen määränpää oli, obviously, ihan jossain muualla. Onneks voi aina hakee paperia, pyyhkii sen pois ja hakea uuden lasin. Jos tapahtunut vituttaa liikaa, voi koko pöydän repästä siltä seisomalta ylösalasin. Sen jälkeen tsiigaillaan sitten seuraamukset ja niihin reagoidaan parhaaksi näkemällä tavalla.

                              –Whatsapp-jorinaa kaverin kanssa, just enne nukahtamista.

Mun tapauksessa siitä pöydästä katkes jalka, heti maitolasin kaaduttua. Mä pääsen alottamaan väkisinkin puhtaalta pöydältä. Toisin sanoen, tää vaihtoreissu osuu just parhaimpaan aikaan. Tarvinnu jo pitkän aikaa sellasta breikkiä, mis pääsee omista ympyröistään, vastaanottamaan kokemuksia toiselta puolelta palloa, aivan erilaisilta ihmisiltä. Ulkopuolelta tulevat vaikutteet on aina pelkästään hyvästä, jos ne osaa käsitellä kriittisen linssin läpi. Ruoho ei ehkä ole vihreämpää aidan toisella puolella, mutta ainakin on sit käyny siellä aidan toisella puolella.

Kuhan nyt vaan sais ton perkeleen laukun pakattua ja havahtuis ajattelemasta kaikkea randompaskaa. Laukku näyttää täydeltä, mutta kun oman inventaariolistani syynäsin, pitäs viel toinen laukullinen pakata samaan syssyyn. Tuntuu et oon niin kesken viel kaiken kanssa, vaikka lähtöön on enää alle 24 tuntia Tähän paikallaan nököttämiseen tuhlaan ainakin pari tuntia, aikaansaaden tekstin, jonka lukee ehkä neljä ihmistä.

Tähän sopii muisto viime keväältä vaihtoinfosta. Tikkurilan lukiolle olivat tulleet kaikki, jotka oli seuraavan vuoden sisään lähdössä jonnekin puolella maailmaa Kelan rahoja juomaan. Opiskelemaan. Jokainen kohdemaa käytiiin kerrallaan läpi, ja Koreaan lähtijöitä lisäkseni oli vain kaksi. Nämä kaksi olivat päättäväisesti hakeneet juuri Koreaan, omien intressiensä pohjalta, siinä missä minä vain haluisn kauas pois. Opettaja käski minua menemään iltakouluun opiskelemaan paikallista kieltä, ja korvissa vieläkin kaikuu sanat:

”Älä laiskistu nyt, valmistautuminen pitää aloittaa aloissa ja kokonaisvaltaisesti”  

Otin nuo sanat vastaan yksin seisten auditorion katsellessa minua. Vastasin hiljaa alkavani valmistautua. Se opettaja kun näkisi minut nyt tässä istumassa avatun matkalaukun kanssa. Pari isällistä avaria olisi enemmänkin kuin kohtuullista.

Kuitenkin, sukellus melkein tuntemattomaan tuntuu omaan korvaan raikkaammalta ajatukselta, kuin se että tuntisin esimerkiksi Seoulin metropysäkit ennen kuin yhdelläkään niistä kävisin. On aiheen ympäriltä tullut pari kirjaa luettua, mutta kyllä ensimmäiset pari viikkoa tulee olemaan pelkkää järkytyksen vastaanottamista, käsittelyä ja uuteen tottumista. Se on varmasti monella muullakin edessä, ja uskon että kohdemaan ollessa vielä pienimuotoinen mysteeri, reissusta tulee monella tavalla vaan hauskempi.

Haluan altistua kaikelle uudelle, kuhan se ei kulkeudu Seouliin pohjoisesta perässään tulivana.

Ps. Kiitoksia kaikille eilisestä, oli parast nähä kaikkia! Mie tuun takasi.