Ensimmäisen maailman ongelmia, kohta onneksi kolmanteen

Terveisiä Saksaan.

Äiti, mä keksin ihan ite et ei kannata jättää inventaariota tai pakkaamista viimeiseen, buranan ja vatsassa pyörivien ohranjäänteiden sävyttämään aamuun. Tein listat pakattavista kamoista ja sitä kautta ostoslistan. Ensimmäisäisenä hankintalistalla oli uusi, pienikokoinen rinkka. Se tulee perinteisen matkalaukun kylkeen. Mun on pakko änkee sellanen jotenki käsimatkatavaroihi nii voin sit matkustella kesken vaihto-opiskelun, raahaamatta koko elämääni kentältä toiselle.

Ekaks menin Partioaittaan. Vittu miten kallis kauppa. Päivä oli ollu muistaakseni siihe asti siedettävä, mut niin vain voi pienet hintalappuset lyödä pojan mielen maihin.  Kuka näitä oikein ostaa?  Satakolmekymmentä euroa rinkasta, ja myyjä repii hihnoja innoissaan, huutaen kauniita sanoja niiden kestävyydestä.

”Kato hei, kato mä revin tätä ja tää ei mee rikki, siks tää on näi vitun kallis, ei kaikkial.. HEI KATO NY!”

Emmä voinu sieltä mitään ostaa. Olis se reppu kestäny sitten minkä tahansa elämänsä eräpoluilla elävän juurikeittohipin toilailut, nii en olis silti poistanut.  Hetken siinä kyselin mukaoleellisia kysymyksiä, mitä ny samoojapojat vois aprikoida ja rapistelin asioita joihin ei mun kultaharkot koskaan riittäis. Totuutta oli kuitenkin paettava. Leuka kiinni rintaan, katse alas ja ulos kaupasta. Ovella vielä katse taakse, VIELÄ JOSKUS.

Mun oli palattava erätukkuun. Myyjän asenne oli heti paljon ihmisläheisempi. Se oli sitä mieltä, että katselemani rinkka on ihan paska, kestää yhden reissun, mutta sen jälkeen sormet ristiin. Nostin budjettiani parilla kympillä ja myyjäkin alko nyökyttelemään.

”No onks tää hyvä?”

”Samasta kankaasta noi remmit on tehty, ei ne tästä rikki mee”

Seki alko sit repimään laukkua kahtia. On varmaan joku retkituotteiden myyjien yhteinen koulutuksessa opittu kikka. Yritetään asiakkaan katsoessa hikoillen ja irvistäen paskoa tuote, ja siten todistaa että priimaa on. Ei mulla ollu ajatuksena kyllä laukkuani väkisin mutiloida omassa käytössä. No mut repiköön siinä. Voin mä kattella.

Ei se saanu sitä rikki. Joo, sitten kännykkä esiin ja tutkimaan Cathay Pacificin käsimatkatavaroiden mittarajoja. Pituus, check. Paksuus, check. Leveys, mitähelvettiäkakskytviissenttiämuka? Mikään laukku ei ole noin kapea. Leveysraja meni yli vihellellen, vaikka ottas minkä pussukan kaupasta roikkumasta. Puol tuntia tutkittiin eri reppuja ja taivuteltiin niitä eri suuntiin, että menis standardien mukaan. Luovutettiin. Reppu siinä meidän edessä oli jo hieman käyrä ku oltii kauppiaan kanssa yhdistetty heikohkot fyysiset ominaisuutemme saadaksemme sen tyydyttämään lentokenttäihmisiä. Ei millään kahtakymmentäviittä senttiä.

Piti kuitenki tarkistaa asia. Nelkytviis senttimetriä, olin vittu lukenu väärin. Näytin luvun kännykästäni myyjälle sanomatta mitään ja marssin kassalle. Tuote laukkuun ja kotiin. Tuntu siltä ku mun ja sen myyjän ystävyys olis katkennu siihen hetkeen. Yhteinen mittarajoitusten kyseenalaistaminen, laukkujen rusikointi ja uudelleenmittaukset, niillä ei ollut enää mitään väliä. Kaikki oli ohi.

Mullonlaukkuihansama. Eilen sit olin just menossa nukkumaan nii tapahtu viel yks tosi hauska juttu. Mulle oli tullu Kelalta kirje. Avasin erittäin kiirellisesti kirjeen, ku en tienny mitä odottaa. Nähdessäni sisällön, naama levis samantien. Pompin vähän aikaa ja sinkosin vihan laimentamia, mielikuvituksettomia kirosanoja ympäri kotia. Meillä oli samaan perhetuttava kylässä. Olis varmaan halunnu adoptoida meikäläisen, niin vakaan kuvan annoin ittestäni.

Kela halus omiaan takas. Kiva eka antaa ja sit vaatii. Hyhhyh, missä ovat pyyteettömyys, paimentaminen ja pilvilinnat? Ei vaan, vuosi 2012 oli vähän epäselvä ja nyt siitä joutuu sit maksamaan. Kahdeksan tunnin yöunet muuttuivat neljän tunnin nokosiksi, kun taskulampun varassa pläräilin kahden vuoden takaiset palkkakuitit viimeistä sunnuntailisää myöten. Hyvin ajottivat tälläsen pikkusirkuksen just viikkoa ennen ulkomaille muuttoa.

 Nyt sit hakemaan uudelleenkäsittelyä karhuamiselle, virastot tukkoon tekosyistä!