Punaisia paholaisia joka puolella

Joo elikkä, on täällä muutakin tehty ku hakattu Suomen lippua ties minkä kukkulan päälle. Edellinen posti kusee blogin kronologisuuden vain sen takia että oli pakko pojan avautua kaikesta pahasta mitä maailma hänen selkäänsä sylkee. Nyt olo on kuitenkin parempi ja Jimjilbangin hierovien kylpyjen rauhoittamana voin turinoida teille kahdesta tapahtumasta, joita kävin ihmettelemässä menneellä viikolla ennen Jirisanin tragediaa.

Viime keskiviikko-iltana pelattiin Seoulin jalkapallo-stadionilla Etelä Korea – Tunisia jalkapallo-ottelu. Olin tähän asti jostain syystä vältellyt kaikenmaailman urheilutapahtumia, vaikka tiesinkin että täällä ne hoidetaan suuren maailman malliin. Ehkä viime kesäinen HJK:n kausilipun ostaminen ja sitä seurannut pettymys ja turhautuminen suomalaisen ammattijalkapallon tasoon oli psyykkisenä muurina minun ja korealaisen urheilukulttuurin välissä.

Stadionin ulkopuolella oli erittäin eläväinen meno ja punaiseen pukeutunutta kansaa oli joka puolella. Red Devils-lempinimellä kulkeva joukkueella oli kyllä näköisensä fanit, kaksi kolmesta korealaisesta kulki pirunsarvet päässä valmiina kannustamaan joukkueeensa voittoon.

Ottelu sinänsä oli pettymys, Tunisia voittaessa ottelun 0-1 vahingossa syntyneestä yksin läpi tilanteesta. Korealainen yleisö kuitenkin piti tunnelman yllä koko ottelun ajan, ja jokaiselle oli jaettu kannustamista varten pahvilätkäkin jota sitten nostettiiin enemmän tai vähemmän rytmitajuisesti.

Pelin loputtua kentällä alkoi aikamoinen valoshow. Jalkapallon MM-kisat Brasiliassa on iso juttu jokaiselle joukkueelle, jotka sinne karsintojen kautta menolipun saavat, eikä Korea ollut poikkeus. Stadioni pimeni ja fanien punaiset pirunsarvet välkähtivät päälle. Valtavat valonheittimet  seurasivat pelaajia heidän juostessaan kentälle ja kohta stadionilla oli vähän vajaa kolmekymmentä valaistua soturia, jotka muodostivat Korean jalkapallomaajoukkueen tulevia kisoja varten.  Varmaan aika huima fiilis pojilla, kun monta tuhatta ihmistä tuijottaa ja kannustaa. Toivottavasti tunne jatkuu läpi kisojen ja voivat palata selkä suorana Seouliin. Häviäminen kotonaan joukkueella, joka ei edes kisoihin päässyt, ei nimittäin ole toivottavin kenraaliharjoitus kahta viikkoa ennen kuin pitäisi taidot näyttää toisella puolella palloa, koko maailman seuratessa jännittyneenä.

Toinen mainitsemisen arvoinen tapahtuma oli käyntini Pohjois-Korean rajalla ja demilitarisoidulla alueella. Ainoa tapa päästä tätä passiivisaktiivista sota-aluetta katsomaan, oli maksaa matkayhtiölle noin sata euroa, että ottaisivat huostaan päiväksi. Alueilla kulkeminen oli hyvistä syistä letkassa kulkemista ja ohjattuja 

valokuvan ottopaikkoja.

”Katsokaa, tuolla on silta, mikä menee Pohjois-Koreaan. Katsokaa, tuolla on juna-asema, jolla pääsee Pohjois-Koreaan. Tuolla on toinen silta kans sinne! Tossa Pohjois-Korealaiset tappoivat kirveellä kaksi amerikkalaista sotilasta 1970-luvulla. Saittehan hyviä kuvia? No sepä hyvä, eteenpäin!”

Itseasiassa Dorasanin juna-asema oli erittäinkin mielenkiintoinen yksityiskohta tällä seikkailulla. Se on siis juna-asema, täydessä valmiudessa lähettämään junan Pohjois-Korean pääkaupunkiin, Pjyongjangiin, siinä vaiheessa kun rauhan torvi kajahtaa ja Koreat yhdistyvät jälleen kerran. Tämän utopian tapahtuessa, ainakin siis asemalla olevan kartan mukaan, Eurooppa olisi yhdistetty kaikkiin kolkkiin Aasiaa rautatien avulla. Kelatkaapa ostavanne junalippu Helsingin rautatieasemalta, jossa pääteasemana lukee Seoul ja perillepääsyyn on aikaa muutamia viikkoja. Aika pähee ajatus mun mielest. ET SILLEE.

Alistuminen turistibusseihin ja muiden kehittämiin aikatauluihin totta kai on ainoa vaihtehto, jos rajan haluaa nähdä ja nyt siellä ainakin on käyty. Nyt voi ämpärilistalta taas yhden asian vetää yli ja kuollessa hymy naamallani on taas asteen leveämpi. Enkä sano, että turistisoituneisuus kokonaan tuhosi autenttisuutta.

Tunnelma varsinkin aivan rajan kupeessa oli pingottunut, molempien maiden sotilaiden tuijottaessa toisiaan herkeämättä. Harmi, että tollasia hommia joidenkin joutuu täällä eläessään tekemään, mutta sille ei pieni ihminen voi yhtään mitään. Mutta mitä pieni ihminen voi tehdä, on ottaa valokuvia heistä ja poseerata heidän vierellään kuin mikäkin tonttu.

Liikuin australialaisen ja amerikkalaisen miehen kanssa koko matka ajan. Mielenkiintoisin hetki oli kun olimme ruokatauolla, ja amerikkalainen selitti olevansa asianajajan tehtävissä Saipan-nimisellä saarella, joka kuuluu Pohjois-Mariaanien saariryhmään. Saipanin sijaitsee Tyynellämerellä, Mariaaneilla ja on Yhdysvaltain hallintoalue.

Oli viihdyttävää kuunnella saaren hallituksen keskeneräisistä hankkeista, vinoutuneesta politiikasta ja alkuperäiskansojen vallankahvasta.  Esimerkiksi, hän luonnehti matkailualan yhtiöiden odottavan saaren olevan jossain vaiheessa yksi maailman suosituimmista häämatkakohteista. Kysyessämme Saipanin paikallisista nähtävyyksistä, mies oli jo valmiiksi rakentanut täydellisen häämatkalaisille sopivan päiväpaketin.

”Hääpari aloittaa nukkumalla yönsä hotellissa, joka on Titanicin rekonstruktio. Aamupalan syötyään, he voivat mennä ihailemaan lentokenttää, josta Enola Gay nousi ilmaan. Illan hämärtyessä päivän voi päättää romanttisesti kalliolle, josta toisen maailmansodan aikaan tuhat japanilaista hyppäsi kuoleemaansa, koska eivät halunneet jenkeille antautua”

Elämä on parasta!