Mä en keksi mitään hauskaa otsikkoa Japanista sen olematta kliseinen, maa on klisee.

Layoutti kusee paskaa, toi valkoinen ei ole mun valinta ja pilaa koko ulkoasun. En omaa intialaisten IT-taitoja, joten aloitan blogin pyytämällä anteeksi.

ANTEEKSI.

Henkan kastellessa penkkinsä ja housunsa appelsiinimehulla, aloitamme epävarmimman laskeutumisen, jonka olen lentoliikennettä käyttäessäni kokenut. Jetstarin operoiman lennon kapteeni oli ilmeisesti päiväunissaan hävittäjälentäjä, ja taidonnäytteeksi kallisteli konetta oikealta vasemmalle, suoristaen vasta juuri ennen renkaiden iskeytymistä Naritaan. Aplodeja ei tämä kamikaze suorituksellaan kerännyt. 

Juna lentokentältä oli myöhässä, raiteille hypänneen  takia. Ikävä ja liiankin kliseinen alku reissulle, mutta näitä tulisi tapahtumaan reissumme aikana vielä ainakin kolmesti. Täällä päin maailmaa ihmisjämien siivoaminen paikallisjunan koneistosta on viikottaista hommaa. Moderni harakiri, halvempaa kai ku Katanan veistäminen jossain prefektuurissa, tai hirttäytyminen Aokigaharan metsän syvyyksiin.

Eli ei kovin näppärä alku, ja olin ite kuumotellut Japanissa justiinsa näiden paikallisten psyykettä. Omakin nuppi menisi jumiin, jos istuisin päivät pitkät pukujen ja kravattien ympäröimänä, katsoen ihmisiä joiden ainoa arvo olisi arvo yhteiskunnalle. Onneksi tämä paljastui vaan Netflixistä tiirailtujen dokumenttien aiheuttamiksi stereotypioiksi.

Kaverini opiskelee Tokiossa, joten saimme kunnian nukkua hänen lattiallaan. Lattia oli kova ja armoton, vaikka välissä matto olikin. Sähkölaskua piti varoa, joten lämmityskin otettiin yöksi pois. Aamut alkoivat aina nuhaisena Näin isäntämme laittoi meidät kokemaan aitoa japanilaista askeettisuutta, mutta selviydyimme siitä kunnialla. Ja alkoholilla, joo sitä tarttes kans.

Ensimmäinen päiväretkemme oli Uenon kaupunginosaan, Tokyon länsipuolella. Massiivinen puisto, eläintarha ja kansallismuseo. Hyvä valinta ensimmäiseen päivään, varsinkin kun olimme Anssin kanssa sopineet, että viivymme siellä vain kaksi tuntia. Kiirellä kaikki läpi, ja kyl me jotai nähään. Okei, puisto oli hieno, mutta sit tehtiin yks käännös vikasuuntaan ja se oli siinä. Auttamattomasti eksyksissä, muuria koko ajan oikealla puolella tietä, minne meidän olisi tarkoitus jotenkin itsemme keplotella. Tutkimusretkestämme katosi arvokasta aikaa, ja jäimme hetkeksi tuijottelemaan paikallista nälkäjonoa. Siellä paikallinen Hursti lappasi kinkun siivun ja soppaa paikallisten mukeihin ja kaikki istuivat kiltisti puistoalueella ja meno oli aika piknik.

Ja koska Japanilaiseen maaperään erikoistuneita floristeja olemme, myös seuraava päiväretkemme suuntautui Showa Kinenin massiiviselle puistoalueelle. Puolitoista tuntia, ja kolmea junan ja maanalaisen vaihtoa myöhemmin saavuimme auringossa kimaltelevalle portille ja maksoimme sisäänpääsymaksun. Tämä päiväretki toimi tasan minun mielivaltaisten halujeni pohjalta, puistossa oli nimittäin 9-väyläinen frisbeerata. Täydellinen pettymys matkaan käytettyyn aikaan suhteutettuna mutta puisto oli majesteetillinen, ja saipahan nähdä miten paikalliset viikonloppunsa viettävät. Tokyon keskustassa on keisarillinen puisto, jonne on tavallisesti turisteilta ja muiltakin pääsy kielletty. Siellä suljettujen porttien takan keisari yksin haistelee kirsikkapuita, puiston koon ollessa verrattavissa Närvan frisbeegolfrataan Ruotsissa. Joskus vielä palaan, kaivinkoneen kanssa ja ajan miehen muurien sisäpuolelta Hokkaidon vuorille, ja asennan parit Disc Catcherit, että pääsee kansa nauttimaan. Koska kaikki Japanilaiset kyl salee tykkäää frisbeest yht paljo ku minä.

Lukuisilla kaupunkikävelyillämme näimme paljon outoja asioita. Akihabaran elektroniikkakeskittymässä pääteiden risteys oli suljettu, ihmisiä vaelsi kaduilla ristiin rastiin, ja keskellä Mario ja Hämähäkkimies olivat hengailemassa risteyksen keskikohdassa. Reaktionomaisesti etsin taivaalta vihreää menninkäistä ja vaikka jotain valtavaa myrkkysientä, mutta ei, niin kaukana kehityksen edellä Japani ei vielä ole. Mainosvalojen räiskyessä astuimme kadulta sisään suureen pelihalliin. Neljä kerrosta massiviista ääniaaltoa ja stroboja. Tupakanhaju leijui vahvasti jokaisessa kerroksessa, kun tutkimme tätä todella suosittua japanilaista ajantappotapaa.

Tuhat jeniä Pachinko koneeseen. Joku on varmaan nähnyt kohtauksen South Parkista, jossa Kyle laittaa pankkiin sata dollaria. Otettuaan setelin haltuunsa, ja laitettuaan sen työpöytänsä lokeroon, virkailija ilmoittaa tyynesti Kylellle ”AAAAAAAAAAAAAND ITS GONE.” Samanlainen fiilis oli minullakin kun ammuin kuulia pelilaudalle täysin ilman tekniikkaa ja tietämystä, ja alle minuutissa kuulat loppuivat ja jouduin jättämään areenan muille. En tiedä muuta tapahtui, kuin että annoin seitsemän euroa tällä koneelle. Vastineeksi sain metallikuulia, erittäin kovaa ääntä ja piilossa olevaa epilepsiaa huhuilevat strobovalot päin näköä.

Temppeleistä voisin kirjoittaa jotain, että olivatpahan hienon näköisiä ja kyllä se Buddha on ilmeisesti kunnioitettu mies kun monumentteja nousee joka kulman takaa. Tietämykseni paikallisesta uskonnosta, historiasta ja arkkitehtuurista on kuitenkin niin suppeaa, etten sen enempää niistä mainitse. Googlella löytää kivoja kuvia kivoista temppeleistä, kokeilkaas.

Täs on tämmönen temppeli.

Minä en aikaani niiden kuvailemiseen käytä. Kävimme kuitenkin Nikkon temppelialueella, jonne piti matkusta expressjunalla kolmisen tuntia. Jumalat eivät olleet meidän puolella tämän reissun suhteen, koska ensimmäisenä päivänä jouduimme kääntymään pois juna-asemalta koska emme viimeiseen ehtineet, ja toisena junamme meni rikki puolessa välissä matkaa. Siellä oli sitten niitä kivoja temppeleitä, ja paljon muuta emme ehtineet nähdä.

Paitsi vuoria. Siel oli niitä. Ja niiden huipul oli lunta. Vähäx se oli siisti juttu.

Japanilaisesta, ja myös korealaisesta ruokakulttuurista tuli mieleen, miten köyhä suomen ruokakulttuuri onkaan verrattuna esimerkiksi aasiaan. Aina ku meiltä kysytään, että mitäs erikoista teillä on, joudutaan lässyttämään jotain ulosteen näköisestä pääsiäisherkusta, jota harva meistä oikeasti enää edes syö. Japanissa ja koreassa ihan ruokailutavatkin saattavat olla asioita, mitkä pitää opetella ravintolaan mennessä. Suomessa mennessään ravintolaan saa ruokalistan, tilataan, saa eteensä veitsen ja haarukan ja sitten syödään ja maksetaan. Japanissa monta kertaa tuli mietittyä, että mitenköhän täällä ruoka tarjoillaan, pitääkö se jakaa porukan kesken, tilataanko annokset tarjoilijalta, koneesta, vai Ipadin näytöltä. Suomessa kunhan muistaa kultaisen säännön, ja ottaa vain kolme kalapuikkoa, pääsee jo pitkälle ja pysyy poissa vankiloista.

Fuiji on kaunis vuori. Se on niin kaunis vuori, että ensimmäisen kerran kun se hyppäsi bussin ikkunan eteen, en voinut enää hetkeen kääntää päätäni. Katsoipa sitä mistä kulmasta tahansa, on se samanmuotoinen, joka puolelta tasaisesti 3776 metriin kasvava jättiläisnainen. Luminen huippu tarkoittaa sitä, että tältä mieheltä ei kapuaminen onnistu ennen seuraavaa , oikeinajoitettua reissua Japaniin.

Päiväreissumme keskittyikin Fuijin alueelle. Olimme valinneet vierailukohteemme kypsin perustein.

”Mennään hei kattoo se mettä mis japskit tappaa aina ittesä”

Metsä oli iso ja oikeastaan aika pelottava miljöö, ajatellen että taksikuskitkin kysyvät yksinäisiltä miehiltä tänne matkaamisen syytä, jos he yksin sinne taksin ottavat. Puut kasvoivat juuret irti maasta, ja laavakiveä oli joka paikassa. Metsän tiheys, ja varsinaisen asutuksen kaukaisuus tekevät siitä kyllä aivan varmasti otollisen paikan miehille ja naisille päättää päivänäsä. Aokigahara on surullinen paikka. Päiväretkemme oli kuitenkin onnistunut ja löysimme metsän keskeltä jääluolan, lepakkoluolan, ja vielä jonkun ihan normiluolankin. Kahteen ensimmäiseen oli jo sivistynyt kasannut kahvilan ja tuliaiskaupan, ja toisesta lähtikin mukaan Fuiji-kalsarit. Näin halpa minä olen!

Päivä päättyi onsenissa, paikallisessa kuumanveden kylpylässä makoiluun ja tähtien tuijottamiseen. Hieno porukka mukana, ja kyllä siinä vaan miettii, että elämässä voi kaikenlaista tehdä kunhan vaan nostaa itsensä ylös ja menee ulos. Olettaen että on Japanissa, siis. Lälläsl..Anteeksi, tarkoitan vain sitä, että kannattaa lähteä reissuun tai ainakin tehdä mahollisimman paljon asioita mistä itse saa nautintonsa.

Kukaan ei ota elämänohjeita 22-vuotiaalta epäsäännöllisesti blogailevalta varastomieheltä, joten eteenpäin. Lentokentällä Naritassa naurettiin meikäläisen passikuvalle.

”HAAHAHHA, this cant be you, you look so young and different”

Aikamoista passivirkailijalta, joka on vastuussa ihmisvirrasta maasta toiseen. Voisin heittää tähän jonku terroristivitsin, mutta oon sen yläpuolella. Mut en niin paljoo, ettenkö kuitenkin vitsin mahollisuutta mainitsis. Tai sit mä en vaan ole ollenkaan sellase yläpuolella, mutta en vaan keksi tarpeeksi hyvää läppää sitä tähän kirjoittakseni. Miettikääs sitä.

Ja sit kans yks juttu. Käytii kattoo heti seuraavalla viikolla se uusin Godzilla elokuva. Se mörkö, joka ekana nous Tyynestämerestä 1950-luvulla Gojira-nimellä ja paisko Japania kappaleiks. Elokuva tapahtui Filippiineillä, Japanissa Fuijin alueella ja Tokyossa ja siinä koettiin 6,3 richterin maanjäristys. Arvatkaa minkä suurunen maanjäristys koettiin Japanissa ollessamme. Nii-in, 6,3 richteriä.

Illuminati. Ei mul muuta.