Kadonnut kuukausi, hetki hetkeltä OSA 2

1.    4. Jjimjilbang

Yllä oleva sanojen kyhäelmä meinaa perinteistä korealaista kylpyläkompleksia, joka on muuten aivan mahtava. Serenan liukumäet ja Flamingon drinkkibaarit on korvattu rauhallisuudella, yhdessäololla ja hiljaisuuden avulla rentoutumisella. Tälläisissä taloissa on kaksi puolta, joista toinen puoli koostuu saunoista, kylvyistä, ja kodittomista, jotka pesevät itseään kuka mistäkin visvasta kuin viimeistä päivää.

Toiselle puolelle päästäksen pitää pukeutua kylpylän antamiin vetimiin, joista tulee etäisesti mieleen Guantanamon mielipidevangit. Tuomioita ei kuitenkaan luettu, vaan pääsimme hämmentäviin huoneisiin, jossa makasimme suolakivien päällä viidenkymmenen asteen lämmössä, maalina totaalinen rentoutuminen. Paikan kruunasi vielä kaksi musiikkiperformanssia, joista toinen muistutti häiritsevän paljon suomalaista iskelmää. Mieli ja keho sykkivät molemmat hyvää oloa ulostautuessamme kylpylästä.

Yks asia kuitenkin hämäs. Jos huoneen ulkopuolella lukee, että seiskyt astetta lämpöä, onko jengin pakko olla niin kiinni somessa koko ajan, että tuovat myös älypuhelimensa mukaan nauttimaan ja ottamaan mahdollisen kosteusvaurion matkamuistonaan?

Studyin' hard at Guantanamo Bay

2.      5. Alien registration cards

Hetken mielijohteesta tehdyt päätökset on aina parhaita. Ne johtaa sellaseen pikkupikkustressiin. Eli, joku ihan tavallinen sunnuntai-ilta olimme istumassa huoneessa kun naamakirjaan tuli viesti kerrosta alempaa.

”varattii lennot filippiineille, muutes”

Jesjes, puol tuntia siitä mulla ja henkallakin oli liput kolmeksitoista päivää samaan maahan, Panayn saarelle. Kauhee hypetys päällä ku pääsee kolmanteen maailmaan, palmujen sekaan ja hetkelliseen, mutta ultimaattiseen vapauteen.

Jesjes, viistoista minuuttia siitä huomattiin, että liput on maksettu, mutta tarvittavat matkadokumentit saamme maahanmuuttovirastolta vasta viikon lähtöpäivää myöhemmin. VITTU.  Sitten kauheet selvitykset asiasta, ja ei, ei kuulemma voida lähteä ilman alien registration cardia matkaan. Takas tullessa repivät muuten viisumin ja olisimme Koreassa vain turisteina, ilman lain lupaa opiskella. Sitä sitten mietittiin jonkun aikaa, että mitäs tässä, pitäiskö riskillä lähtä ilman dokumentteja, ehkä hei ne tullimiehet ei just meiän kohal olis niinku liian huolellisia, pliis.

Päätettiin kuitenkin vierailla maahanmuuttovirastossa viikkoa ennen reissua vikisemässä. Se kannatti, virkailija antoi sieltä meille oikeat päivämäärät, jolloin voimme lippulappusemme tulla hakemaan. Ja ah onnea, minun korttini olisi valmis päivää ennen Filippiinien reissua.

Samalla alueella söimme myös ehkä reissun parhaimmat safkat, joka oli puoliksi pitsa ja puoliksi kaalipata. Härön kuulonen yhdistelmä, enkä todennäköisesti löydä adjektiiveja, joilla teille saisi oikean vision tästä kulinarismin jalokivestä, mutta eipä teillä ole mahdollisuutta sitä syödäkään. Lälläslää!

3.      6 Ekat askeleet Filippiineillä

Kello on seitsemän aamulla, mut sitä ei huomaa aikaiseen aamuvuoroon tulleesta auringosta joka kutittelee rasvattua ihoani. Mulla on maailman paskin ihotyyppi, johon kuuluu kaksi rusketuksen astetta: täysin valkoinen ja melanooma.

Lueskelen riksakuskiltani saamaani uutta testamenttia. Olemmehan sentään Filippiineillä, jotka osoittavat uskollisuuttaan länsimaille polvillaan, toivathan he mukanaan kristinuskon ja aseet. Hartaan hetkeni keskeyttää kuitenkin kuusissakymmenissä oleva amerikkalainen, joka tulee esittäytymään nimellä, joka on jo hukkunut muistini mustiin matalikoihin. Hänellä ei ole kaikki hyvin.

Mies asuu saarella, jonne olimme juuri sinä päivänä matkustamassa pienellä, sikojenkin kuljetukseen tarkoitetulla törpöllä. Hän vihasi kyseistä saarta ja kertoi kaikki tuhat ja yksi syytä miksi oli oikeutettuakin vihata. Siellä ei yksinkertaisesti ole mitään, kaikki eläimet on metsästetty ja syöty. Vesiputouksia, jotka hädin tuskin ansaitsevat tulla kutsutuksi vesiputouksiksi. Miehellä oli myös massiivinen huumeongelma, nimittäin substanssien puute. Oli kuulemma kerran salakuljettanut amfetamiinia ja pilveä saarelle Amerikasta. Suurempi ongelma hänelle oli kuitenkin hänen veljensä.

Mies joutuu palaamaan USA:han melkein joka vuosi tarkastamaan oman karjansa. Tämä johtuen siitä, että hänen pikkuveljensä on armoton narkomaani. Huumevelkojen kasvaessa, tämä suoraselkä myy Filippiineillä autuaasti elävän isoveljensä karjaa. Korjatakseen velkansa ja saadakseen taas nuppinsa uudelleen jumiin. Verottajan kysellessä karjan päälukuja, on miehen Filippiineiltä käsin vaikea antaa vastauksia, kun ei pysty varmaksi montako lehmää on vuoden aikana muuttunut piristeiksi.

Onneksi päästiin eri laivoihin, kuin tämä mies ja saatoimme nauttia rauhasta ja totaalisen avuttomuuden tunteesta keskellä Sibuyanin merta. Onneksi Ahti ja muut meren herrat olivat suopealla päällä ja laskivat meidät viiden tunnin purjehduksen jälkeen paratiisiin.

Lauttamme kohti tuntematonta

Elämä on välillä vaan niin rankkaa

1.     7.  Seabreeze-inn

Saavuimme San Fernandon kaupunkiin, jossa meillä oli kaksi majoitusvaihtoehtoa. Ensimmäinen oli erittäin halpa, vain neljä euroa kustantava lodging house. Ja toinen, Sea Breeze Inn.

Valitsimme jälkimmäisen. Saapuessamme majatalon sisäpihalle, avoimessa olohuoneessa istui nunna, kymmenien kristinuskosta muistuttavien monumenttien ympäröimänä. Sisäpihan nurkassa, oven suussa istui halvaantunut mies. Hänen edessään kaksi koiravanhusta, joilla oli ilmeisesti keskinäinen kilpailu siitä, kummalla on vähemmän karvaa kehossaan. Vastaanottamaan meitä tuli kahdeksankymmentä-vuotias erittäin pieni nainen. Ei sitä oikein tienny mitä ajatella, ja laskimme hämmentyneinä rinkkamme. 

Emme olisi voineet paremmin valita. Olimme heti ensi hetkestä erittäin tervetulleita uuteen yhteisöömme, niin pelottavan tervetulleita, että aloin miettiä Koreaan palaamisen pakollisuutta. Majatalon palveluissa auttoi myös mies, Mr. Jun, joka oli tullut auttamaan äitiään Manilasta, kun hänen miehensä oli halvaantunut ja näin estynyt hoitamaan majatalobisnestä. Hän piti huolta siitä, että saimme kaiken mahdollisen informaation saaren nähtävyyksistä ja mahdollisuuksista. Ei mennyt kauaakaan, kun hyppäsimme hänen mukaansa kohti vuorilähteiden vedestä koostuvaa jokea. Hän halusi meidän menevän uimaan paikallisten kanssa, eikä ottanut maksua tästä ollenkaan.

Ensimmäinen ilta meni juopuessa paikallisesta Red Horse- oluesta. Jossain vaiheessa iltaa Mr. Jun käynnisti karaokelaitteen, ja lämmitteli meidätkin laulutuulelle omilla sooloillaan. Puoli kolmelta, ja kymmeniä ikivihreitä myöhemmin vaapuimme omiin huoneisiimme.

En keksi tarpeeksi positiivisia adjektiiveja kuvailemaan tätä yhteisöä, johon vahingossa olimme eksyneet. Kuvaavaa on kuitenkin se, että tilatessamme illan ruuat majatalossa, kysyimme aina mitä isäntämme haluaisivat syödä ja menimme sen mukaan. Hyvästellessämme halasimme, ja 80-vuotiasta emäntää pidimme sijaisäitinämme. Minulta esimerkiksi jäi viimeisen illan kyläjuhlat välistä, kun hän kielsi minua menemästä aikaiseen lähtööni nojaten.

Mr. Jun ja hänen pettämätön Seabreeze tricycle