Sockhon viikonloppupärinät

Huvipuiston junavaunu ei liiku. Vieressä oleva viikinkilaiva on ruostunut, ja odottaa vain pääsyään pois ihmisten silmistä. Alhaalla olevat pilvet luovat painostavan tunnelman Sokchon rantakaupunkiin, jonka aaltovalleja iskevät Japaninmeren kylmät aallot. Vielä ennen 50-luvun sotia, tämä kaupunki kuului Pohjois-Korealle, ja se näkyy arkkitehtuurissa. Rapistuneita, suljettuja rakennuksia, värien ylikäyttöä niin, että se peittäisi alleen kansan kurjuuden.

Elämme kuitenkin 2000-lukua, eikä ihmisillä enää ole niin huonot oltavat kuin ehkä silloin olivat. Saavuimme bussilla Henrikin kanssa asemalle, josta rinkat selässä suunnistimme kohti rantaa. Ranta näytti hylätyltä, vaikka kesä kolkutteleekin jo ovia täällä puolen palloa. Vanhat naiset keräilivät ilotuliteroskia, ja yksinäinen teltta huojui vahvassa tuulessa, vain pari metriä rantaviivasta.

Sokchon kaupunki näyttäytyi meille porttina Seoraksanin luonnonpuistoon, jossa komeilee 1708 metrin korkuinen Daecheongbongin huippu, yksi kolmesta Korean pyhästä huipusta. Meillä ei ollut yöpaikkaa varattuna, mutta olimme päättäneet viettävämme yömme paikallisessa Jimjilbangissa. (Selvitetty aikaisemmassa postissa, jos ette ole lukeneet, menkää lukemaan ja ennen kaikkea, menkää itseenne) 

Päivä tässä salaperäisessä kaupungissa oli kuitenkin vasta alkanut, ja päätimme mennä tutkimaan satamaa, ja sitä ympäröiviä alueita. En ole koskaan Seoulissa vielä istuutunut pöytään keskelle kalamarkettia, ja tilannut ruokaani suoraan tankista. Oli siis korkea aika.

Japaninmeri on yksi maailman kalastetuimpia alueita, ja Sokchon kalamarkettikin osasi näyttävästi osoittaa, mitä kaikkea sieltä voi verkoilla nostaa. Koska emme oikeastaan olleet nälkäisiä, päätimme mennä loppuun asti ”uusia kokemuksia” meiningillä.

Tarjoilija nostaa tankista oranssin, sydäntä muistuttavan olion, leikkaa päädyn pois ja halkaisee otuksen puolesta välistä. Lautasella olevan vihreän lehden päälle tipahtaa kämmenellinen limaisia sashimipaloja. Edessämme on merituppi. Merituppi. Tässä vaiheessa, emme tienneet mitään oliosta. Jälkeenpäin Seoulissa googlettaessani hakusanoilla ”heart looking sea creature” ja ”korean sea food”, paras vastaus oli jotakuinkin näin:

”I have seen lots of these in the Korean markets, but even with extreme Googling, I couldnt find out what this creature is”

Meritupet kuuluvat vaippaeläinten luokkaan, ja ovat rakenteeltaan hyytelöstä koostuvia suppiloita, jotka ovat täynnä vettä. Alalajikkeita on noin 1000, ja syömämme otuksen tarkkaa nimeä en pystynyt löytämään. Olipahan kuitenki hirveän makuista, stoppi tuli kuuden palasen jälkeen, vatsa alkoi antamaan merkkejä, että alkaa painelemaan hissin ylintä nappulaa, jos lasken enää yhtään merituppea hänen sulatettavakseen. Verrattuna seuraavaan kokemukseemme, maku oli kuitenkin siedettävä.

”Merimakkarat voivat puolustautua syöksemällä peräaukosta ulos suuren osan sisäelimiään”

Tiedossa olisi siis gourmeeta gourmeen perään. Tankki oli täynnä seiniin ja lattiaan tarrautuneita pökäleitä. Tarjoilijan tarttuessa otukseen, se jännittyi hieman mutkalle, alistuen kuitenkin kohtaloonsa meidän lautasellemme. Otus oli pilkottu pieniksi paloiksi meritupen tavoin, ja ulkoisesti näytti ehkä hieman houkuttelevammalta. Henrik otti ensimmäisen palan.

Näin jo hänen ilmeestään, etten tulisi kyseisen otuksen mausta pitämään. Silmät kiinni ja suu auki. Hyi vittu. Limainen ulkokuori oli lumetta, sisällä oli kova ranka, jonka pureskelemiseen nielemiskuntoon asti meni rutkasti aikaa. Ja se maku, en pysty kuvailemaan, edes chilisoosiin upotettuna ei apua tuonut. Jos haluatte makua visualisoida, lukekaa loppuartikkeli Wikipediasta, ei mikään ihme jos mies hieman paskalle maistuu.

Ruoan jälkeen oli aika ottaa ensiaskeleemme luonnonpuistoon. Tässä vaiheessa emme olleet vielä täysin perillä siitä, mitä retkikuntamme oli tarkoitus puistossa valloittaa. Suurimpana haavenamme oli tietenkin puiston korkein kohta, jonka jo aikaisemmin mainitsin. Vielä tänään se ei kuitenkaan ollut mahdollista, tuleva matka oli liian pitkä ja tarvitsisimme huiputukseen ainakin yhden kokonaisen päivän.

Otimme kaapelihissin pienemmälle huipulle, jossa sumu oli peittänyt sisäänsä kaikki varmasti ihan vaikuttavat näkymät. Nyt edessämme oli vain kallioita, jotka alkoivat usvasta, ja päättyivät usvaan. Siellä täällä oli korealaisia turisteja huitelemassa uusien Ospreyn ja K2:sen rinkat selässä, tukevassa etunojassa uunituoreiden kävelykeppien varassa. Olin itsekin ostanut paikallisen suosikin, lierihatun, sulautuakseni. Ensi reissua varten harkitsen haikkauskenkiä ja teknistä paitaa herkän ihoni varalle.

Laskeuduttuamme alkoi olla jo pimeä, joten kävimme nopeasti morjenstamassa isointa buddhapatsasta, jonka olen koskaan nähnyt ja juomassa kupilliset ”no need pay” teet. Jimjilbangin hierontatuolit ja porealtaat tuudittivat meidät uneen kohti aikaista aamua, olimme päättäneet nousta korkeimmalle huipulle.

Kännykän herätyskello soi kuudelta, ja viidentoista minuutin torkutuksen jälkeen olimme pukuhuoneissa laittamassa rinkkaamme haikkikuntoon. Tonnikalaa, suklaata, tikkareita, leipää, neljä litraa vettä ja energiajuomat. Niillä mentäisiin. Syötiin vielä nuudelikeitot ja pikahampparit ennen kuin napattiin taksi Sokchon keskustasta kohti vuoria.

Olin kelaillut, että se taksi maksais sellasen seitsemän euroa, ja hyvä ja nopeampi vaihtoehto linjabussille, mutta siinä vaiheessa kun tiekyltissä lukee määränpäähän olevan matkan jatkuvan vielä 30 kilometriä, aloin raapia huolestuneesti hiuksiani ja tuijottelemaan taksimittaria.

Ei siitä pääse mihinkään, opiskelija on porvari tässäkin maassa, 15 euroa per lärvi, iloisesti maksaa ja pääsimme ennen kahdeksaa jo aloittamaan vaelluksemme. Reitti huipulle oli 5 kilometriä koko ajan nousevaa polkua, joka vaihteli kumipäällysteisestä portaikosta kivisempään pohjaan.

11.00 nousimme huipulle ja laskimme rinkat kivisen monumentin viereen. Goprot, kännykät ja normikamerat esiin ja dokumentoimaan hetki. Muuan korealainenkin saapui hetken päästä huipulle ja heti laskettuaan rinkkansa, sai ottaa meistä yhteiskuvan kännykällä. Toivottavasti ei ollut miehen ensimmäinen huiputus, ei saanut kaveri rauhassa nautiskella. Annettiin kuitenkin miehelle banaani ja hänen ilahtuessaan tästä, kaikki karman painolasti oli hävinnyt harteiltamme. Enää painoi vain kymmenen kilon rinkka ja edessä olevat yksitoista kilometriä kohti luonnonpuiston itäistä porttia.

Ne olivatkin sitten yksitoista kauneinta kilometriä, jotka olen elämässäni yhteen putkeen kävellyt.  Ei toki lasketa mukaan tähän 60 kilometristä marssia Vekaranjärvellä palvellessani, joka suoritettiin kävelemällä kolmekymmentä tuntia lammen ympäri, puolessa välissä suuntaa vaihtaen. Ei vaan, olipahan päheimmät maisemat mitä oon ikinä nähnyt. Laskeutuessamme teräväreunaiset vuoret ympäröivät meidät ja alhaalla häämöttivät pilvet, jotka tulisimme myöhemmin lävistämään. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Oikealla puolella polkua matkasi koko ajan vesiputous, joka rauhoittui aina välillä pienempiin altaisiin. Altaissa uiskentelevat kalat olivat liian pieniä noustakseen virtaa ylöspäin, joten päättelimme kalojen syntyvän ja kuolevan näihin pieniin vesiputouksen muodostamiin biodiversiteetteihin.

Pyydän anteeksi kirosanoista, mutta pieni poika häkeltyi luonnon kauneudesta, eikä ilmeisesti löytänyt rikkaampia sanoja miljöötä kuvailemaan. Anteeksi.

Valokuvaamisen ja maisemista nauttimiseen käytetty aika meinasi viedä meiltä päivänvalon, sillä väsyneet jalkamme eivät kuitenkaan jaksaneet ihan priimatahtia puistossa edetä. Joka paikkaa kivisti kun laskeuduimme ontuen luonnonpuiston itäporteille kuuden maissa, ja tervehdimme taas kerran tuota isoa buddhaherraa, jonka olimme jo edellisenä päivänä tavanneet.

Kylvyt, hieronnat, pari kaljaa ja Soju-pullo. Keho on kipeä ja aivan loppu, uni tulee nopeasti.  Ehdottomasti paras retki Korean reissun aikana,ja yks parhaista koko elämässäni. Tätä kirjoittaessani taustalla soi Olavi Uusivirran versio Metsänpoika-laulusta.

Aamu alkoi uusilla kylvyillä lihaskivussa, ja pienessä darran poikasessa. Sokcholla oli vielä yksi kortti jäljellä, jonka halusimme välttämättä kokea ennen kuin jätimme tämän Pohjois-Korea reliikin taaksemme. Kaupungilla nimittäin vuokrattiin lapsille tarkoitettuja sähköpappamopoja.

Ja ei hemmeti, ku oli hauskaa aikuisilla miehillä, kun katosimme ajelemiseen tarkoitetulta puistoalueelta Sockhon liikenteeseen näiden vauhtihirmujemme kanssa. Tarkoituksenamme oli sulautua liikenteeseen ja kiertää koko kaupunki laitteillamme, mutta kärsiessäni akkuongelmista, jouduin palaamaan ennenaikaisesti. Parit tööttäykset saimme matkoillamme, mutta poliiseja onneksi näkynyt joten tämä pienimuotoine real life GTA in Sokcho, päättyi kun päättyikin onnellisesti ongelmitta.

Bäkkiin Seoulissa ja Kiinan laskeumat peittävät taivaan, pilvet ja auringon. Ihminen kuuluu luontoon ja on siellä onnellisimmillaan. Siksi ensi viikolla vuorossa on Korean toisiksi korkein vuori Jiriksanin luonnonpuistossa . Can’t wait.