Kadonnut kuukausi, hetki hetkeltä OSA 3

1    8.  Guiting-guiting

Otsikko tarkoittaa sahateräistä tai terävää. Se tarkoittaa myös kaksikilometristä vuorta, joka nousee saaren keskeltä pilvien yläpuolelle. Olimme ajamassa moottoripyörillä saarta ympäri, kun huomasin tuijottavani sen upeaa runkoa herkeämättä. Uteliaisuudesta kasvoi pakkomielle. Aloin laskemaan käytettävissä olevia päiviäni Filippiineillä ja pohdin, onko minulla mahdollisuutta kiivetä tämä jyhkeä luonnon muovaava monumentti.

Kaverini ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tämän patikan suorittamisesta, sillä se kestäisi kolme päivää, ja hänellä oli mielessä kierrellä muutkin läheisyydessä uiskentelevat saaret. Pohdin koko päivän, seuraavan aamupäivän, ja iltapäivällä päätin tämän olevan jotain mitä haluan itse tehdä.

Marssin muistivihon kanssa majatalon sisäpihalla olevaan olohuoneeseen, jossa istui kaupunginvaltuutettu. Tämä mies, Dax, oli kiivennyt kyseisen vuoren jo kolme kertaa. Seuraavat puolitoista tuntia menikin sitten syvähaastattelun merkeissä ja mahdollisuuksista kysellen. Tarvitsisin teltan, kaksi sherpaa, retkikeittimen, ruokaa, vettä, kiipeilykengät, teltan, kiipeilyhanskat ja luvan luonnonpuiston viranomaisilta.

Alkoi hahmottua pikkuhiljaa, millainen reissu olisi kyseessä. Ensimmäinen päivä veisi läpi viidakon ja nousisimme 1500 metriin ja perustaisimme leirin sinne. Seuraava päivä pitäisi sisällään kahdeksan tunnin tuskaisen nousun kohti saaren lakipistettä. Dax vaihteli versiotaan vuoren vaikeustasosta, aina välillä tarvitsisin kiipeilyköysiä, ja aina välillä pystyisin hyvinkin tekemään patikan ilmankin. Hänen luottamuksensa minua kohtaan kasvoi myös hänen kehonsa alkoholiprosentin mukaisesti. Alkuillasta hän oli sitä mieltä, ettei minun kannata pyrkiä huipulle, vaan jäädä perusleiriin. Brandypullon tyhjentäneenä, juuri ennen sammumistaan hän huitaisi kädellä ilmaa rennosti, ja tokaisi:

”Man, you can do the whole summit”

Koska halusin huipulle, otin vastaan humalaisen miehen takeltelevat sanat absoluuttisena totuutena.

Kello oli kuusi aamulla, olin saanut kaikki tarvitsemani varusteet lainattua Daxilta ja odottelimme pikkubussiamme, johon meidän lisäksi oli mahduttava ainakin puolisataa paikallista ja satoja kiloja riisiä. Bussi oli kirjaimellisesti täynnä, ja se sisus ei näyttänyt alkuunkaan houkuttelevalta. Kuvitellaan 40 asteen kuumuus, kosteus ja laitetaan yhtälöön vielä ihmiset, jotka pakottavat sinut istumaan asennossa, joka ei edes kaukaisesti ole mukava.

Päätimme ottaa parhaat paikat autosta, sisältäen tuuletuksen. Metallitikkaita pitkin ensin kurotimme rinkkamme katolle, ja nousimme itse perässä. Kattokaan ei ollut vapaa, vaan jaoimme sen noin kymmenen muun kanssamatkustajan kanssa. Maisemat olivat kuitenkin upeita, ja lämpö ei tuntunut ollenkaan niin pahalta matkustamisen aiheuttaman tuulen takia. Bussin rämistessä kohti luonnonpuistoa, minua alkoi ensimmäisen kerran mietityttämään vuorenvalloitus-hankkeen järkevyys.  

Järkevät ajatukset olen kuitenkin aikaisemminkin elämässäni sivuuttanut tarvittaessa, ihan niin kuin tämänkin. Pakko mun oli ruokkia tätä maanista haluani kavuta kohti korkeuksia. Minun vuorikiipeilyurani ei voi koostua vain Discoveryn ylidramatisoiduista dokumenttipätkistä ja cokiksesta. Ei, minun oli pakko kiivetä, ihan oikeasti.

Kantajani vei minut suoraan paikalliselle torille ostamaan kaiken tarvittavan. Riisiä, tonnikalaa, pähkinöitä, suklaapatukoita, kaasupullo ja kuusi litraa vettä. Kuusi litraa vettä kolmelle päivälle, joiden keskimääräinen tuntimäärä fyysiselle rasitukselle olisi noin kuusi. Ei jumalauta. Jossain vuorilla pitäisi kuulemma olla lähde, ja siellä ehkä on vettä. Jos siellä taasen ei ole, joudumme palaamaan takaisin.

Vuoren juurella kävin allekirjoittamassa lippulappusia ja maksamassa viiden euron luvan astua luonnonpuistoon. Kävi ilmi, että joku muukin ottaisi osaa retkikuntaani. Itävaltalainen vanha mies, jolla oli käsikynkässään todella huolissaan olevan näköinen filippinonainen. Sanoin hänelle ensimmäiseksi, että jos sopii niin mennään hitaasti. Mies naurahti ja sanoi, että se on ainoa vaihde, jonka hän nykyään tuntee. Olo muuttui jotenkin todella huojentuneeksi, ei tämä voi rankkaa olla. Oi, kuinka väärässä voi nuori poika ollakaan.

Ensimmäiset kaksi tuntia sydämeni löi ennätyksiä. Viidakon suojassa tunnelma tiivistyy niin sanotusti, ja kehoni eritti enemmän hikeä kuin koskaan aikaisemmin. Rinkka selässä, hitain ja epävarmoin askelin laahustin polkua, joka nousi jokaisella askeleella. Itävaltalainen mies paljastui vuorikiipeilijäksi, joka oli jo kaksikymmentä vuotta ennen syntymääni kolunnut Himalajaa kuukauden päivät.

Daxilta lainaamani kenkäni menivät paskaksi ensimmäisen päivän ollessa puolessa. Oikeasta jalasta irtosi pohja puoliksi, ja jouduin heittämään kengännauhani jalan ympäri niin, että töppöset muodostaisivat taas jaloilleni kunnollisen tuen. Oma kehoni alkoi tottumaan tähän ajan myötä, ja retkikuntamme taukojen välit alkoivat pikkuhiljaa pitenemään.

Nukahdin kuudelta illalla, heti illallisen syötyäni. Unet olivat sekavia, ja täynnä pelkoa. Aamulla avatessani makuupussin nyörit, mietin hetken etten halua huipulle edes yrittää. Vaikein olisi kuitenkin edessäpäin. Kymmentä vaille kuusi aamulla, kengät oli kuitenkin fiksattu ja jalassa, aamupala syöty ja rinkka nousi kevyesti selkään.

Jos olisin tiennyt millainen urakka olisi edessä, en olisi varmaan mukaan mennyt. Edellisen päivän suoraviivainen jalkaatoiseneteenirvistäen-eteneminen muuttui kiipeilyn ja patikoinnin tuskalliseksi ja sataprosenttista keskittymistä vaativaksi välimuodoksi. Täysin uutta meikäläiselle. Eteneminen vaati niin paljon harkintaa ja hitaita liikkeitä, etten osannut edes pelätä satojen metrien pudotuksia, jotka ympäröivät minua molemmin puolin. Yksi harha-askel väsyneenä ja se olisi voinut olla siinä. Itävaltalainen mies oli ottanut vuoriantiloopin muodon ja loikki noin puoli tuntia minua edellä oman oppaansa kanssa.

Minun oppaani oli minua neljä vuotta nuorempi köyhä poika, joka oli myös kiipeämässä huipulle ensimmäistä kertaa. Naurahdin ajatukselle ja jatkoin eteenpäin. Nyt molemmat pohjat kengistä roikkuivat irrallaan.

Kahden tunnin kieppeillä pidin oppaani kanssa kriisipalaverin omasta kapuamisestani. Se meni jotakuinkin näin:

”Hey, I dont know if i can do this really, is this going to get any more difficult than it has been this far”

“Yes more difficult. Ninety degree wall coming, very hard yes yes”

Katoin opasta silmiin epätoivoisena. Älä viitti hei, ei voi olla. Vilkaisin eteenpäin, huippu näkyi jo. En tosin sen tiennyt olevan yksi valehuipuista, jonka takana olisi taas uusi laskeutuminen ja nousu korkeammalle huipulle. Olin niin lähellä, enkä kestä luovutusta tälläisissä asioissa. Jalka tohon koloon ja sit vasen käsi tonne minne en melkein ylety ja sitten laitan oikeen käden tonne mist ei saa kunnol otetta ja sit nostanki itteni metrin eteenpäin ja aloitan rutiinin alusta. Taas mentiin.

Olin äärimmäisen väsynyt, kun huipulle pääsin. Kättelin kaikkia, onnittelin ja kiitin. Oppaat väsäsivät mulle tonnikalariisi-aterian, jonka nassutin puolivaloilla naamariin, väsymys oli tunteena vahvempi kuin nälkä. Olimme pilvien yläpuolella ja aurinko paistoi suoraan iholle. T-paitaan pukeutuneena, ilman aurinkorasvaa, olin ottamassa aimoannoksen vanhaa kunnon uuveetä ja palkinnoksi erittäin näkyvän työmiesrusketuksen.

Retki takaisin tulis kestämään vähintään saman verran, eli jotakuinkin neljä tuntia. Ihoni oli palanut ja bambut viilsivät kärsinyttä nahkaani, joten jokainen liikkeeni oli erittäin kivulias. Kirsikkana kakun päällä, jouduimme hakkaamaan sherpani kanssa molempien kenkieni pohjat pois terävillä kivillä, joten loppumatka meni kuin olisi vain sukat olleet jalassa.

Kaksikymmentä minuuttia ennen leiriä, kehoni ei enää kestänyt vaan oppaani joutui lähtemään edelle ja hakemaan vettä, joka oli minulta jo aikoja sitten loppunut. Näillä pisaroilla puskin viimeiset metrit ja painuin hoiperrellen suoraan telttaan. Ilta menikin sitten kuivuuden ja palamisen aiheuttamassa horkassa, joka ei päästänyt minua pari tuntia pidempiin uniin.

Kolmantena päivänä, kun laskeuduin vuoren juurella olevaan kylään ja sain eteeni juuri puusta pudonneen ananaksen, en voinut parempaa kuvitella. Keho oli revitty joka suuntaan niin loppuun kuin mahdollista, mutta nyt ei tarvinnut enää tehdä muuta kuin istua ja nauttia omasta saavutuksesta.

Illalla palauduin ja juttelin reissusta Seabreezessä Daxin, Junin ja sijaisäitini kanssa. Olivat olleet tosi huolissaan, ja ihmettelivät suuresti, että olin huipulle asti päässyt. Siellä on kuulemma kuollukin ihmisiä ja kuulemma Filippiinien vaikeimpia vuoria valloittaa. Hei, tällästä infoo tosi kiva kuulla aina reissun jälkeen, hei.

Auringon laskiessa saatoin vihdoin juosta mereen uimaan, pitkähihainen paita päälläni, parhaita fiiliksiä ever.

Kuvia kukkulalta

Sori, pituudesta, mut mä oon tällänen.