Kadonnut kuukausi, hetki hetkeltä OSA 4

1.      9. Boracay

Loppureissun käytin salanimeä sadetakkimies. Olin varmasti näky, kun vaapuin Calibon kaupungin kaduilla sortseissa ja takissa, jonka alta näkyy punoittavasti kesivä ihokerros. Ilma oli niin kuuma, etten voinut t-paitaa pitää allani, mutta suojauduttava oli. Filippiinien reissua oli jäljellä enää neljä päivää, ja viimeinen kohteemme oli turismin tyyssija Boracay, joka joskus 90-luvulla oli ollut paratiisisaari, ja jota nykyään markkinoitiin sellaisena. Odotin Henkkaa saarelle lauttoja lähettävän terminaalin edessä, varjossa.

Eteeni pysähtyi tunnin odottelun aikana kymmeniä linja-autoja suoraan Calibon lentokentältä. Näistä taas ulostautui satoja korealaisia turisteja, kaikilla päässä Raybanin feikkilasit ja I Love Boracay-paidat peittivät näkökenttäni. Mielikuvitusta vähemmän, kun yli kahdeksassa tonnissa happihiukkasia (meidän vuorikiipeilijöiden insideläppä, sori). Näky oksetti ja harkitsin lähteväni pois, koska tiesin seuraavien päivien olevan erittäin epämieluisia. Lähelta en kuitenkaan löytänyt mitään muutakaan paikkaa, jossa voisin loput päiväni viettää. Maksoimme sitten Henkan kanssa lauttamaksun, käsittelymaksun ja ympäristömaksun ja astuimme laivaan. Toivottavasti rahat edes oikeasti menevät ympäristön ylläpitämiseen.

Ranta oli pilalla. Kristallinkirkas meri oli todellisuutta vain postikorteissa. Tilalla oli leväkerros ja rantaan ahtautunut laivaparvi. Rantakatua koristi lukuisat hierontapaikat, joista räikein oli sokeiden hierojien palveluita tarjoava telttakatos. Kuka tälläisestä haluaa maksaa? Kuka ylipäätään suostuu maksamaan lennoista jos ne johtavat tälläiseen paikkaan?

Kaduilla käveli vanhoja miehiä alaikäisiltä näyttävien naisten kanssa, selkä suorassa. Tanssitaan europurkan tahtiin, paikalliset vain palvelemassa länkkäreitä, joilla saaren talous pysyy kasassa. Tällänen meno ku hyppii silmille 24/7, kehoni vaan sulkeutuu ja kieltäytyy tuntemasta nautintoa. Päivät meni istuessa terassilla auringolta piilossa, suomiräppiä kuunnellen. Illat yrittäessä juopua halvasta brandysta, mutta sekään ei kiinnostanut. Miljöö oli liian masentava jopa sen kauniiksi juomiseen. Tästä ei sen enempää, opettava kokemus tälläinenkin vierailu. Ei koskaan enää.

Filippiineille kuitenki haluaisin uudelleen mennä. Ei yksi elämä riitä, jos kaiken haluaa nähdä siellä.  

2.      10.  Shamaanijahti ja huvipuisto

Palatessamme sähkökatkon ja kaatosateen keskeltä, Calibon lentokentän siivittämänä Seouliin, oli koeviikko jo kolkuttamassa oveen. Paluu arkeen on aina kova. Niin kova, että lukemiseltani en ehtinyt Daeguun ja frisbeekisoihin. Kokeet olivat esseiden ja monivalintoje kieroja sekoituksia, joissa pikkutarkan asiatiedon hallitseminen palkittiin hyvillä arvosanoilla. Jokaisessa kokeessa tuli ainakin pari kysymystä, joissa tuijotin suu auki paperia, todeten olleeni Filippiineillä kun maikka meille näistä pärisi.

Viimeisen kokeeni jäkeen keskiviikkona lähdimme valloittamaan pienempää vuorta, josta olimme lukeneet, että kyseinen paikka sisältää shamaanitemppelin. Eiku vaa taas jalkaa toisen eteen. Loputtomia kiviportaita jälleen kerran. Huipulta näkymät olivat mahtavat, mutta shamaaneja ei ollut missään.

Kävi ilmi, että shamaanit olivat joku Lonely Planetin kiero kiertoilmaisu kurkkusalaattimiehille. Huippu oli täynnä korealaisia vartiotorneja ja ilmatorjuntakalustoa. Kuvia ei saanut ottaa juuri mistään, vaarantaisihan kuva huonosti naamioidusta asekalustosta koko Seoulin turvallisuuden. Pohjois-Korea kuitenkin vaanii taukoamatta. Harmi, ettei ollut Kim Jong Unin whatsapp tai Kakaotalk-osoitetta omassa puhelimessa ja datakin lopussa. Kuva ois muuten lähteny saman tien miehelle.

Perjantain kävin ruokkimassa sisäistä lastani, joka ei muuten ole yli viiteen vuoteen päässyt Linnanmäelle. Paikkana oli Seoulin huvipuisto, Lotteworld. Olen huono aamuihminen, enkä jaksanut tähdätä puiston avaamiskellonaikaan, vaan matelehdin paikalle vasta kellon osoittaessa kahtatoista. Olin auttamattomasti myöhässä. Kaikkialle oli jonoja, digitaalinäytöt heijastivat odotusaikoja, ei suositun laitteen tunnisti päästessään sisään alle puolessa tunnissa.

Tunnelma oli kuitenkin aivan katossa, ja kaikki ihmiset ympärillä olivat iloisia ja nauttimassa vapaa-ajastaan kavereiden tai muiden lähimmäisten kanssa. Fiilis tarttui ja sitä yhtäkkiä juoksi paikasta toiseen jätski vasemmassa, ja ampumapelistä voitettu pieni pehmolintu oikeassa kädessä. Jeejee! Pakko mennä vielä uudemman kerran, että pääsee vielä laskemaan kaikkein hurjimmat vuoristoradat, turvalliset adrenaliinisävärit on aina bueno!

11. Japani

3.         Ensi torstaina jätän tämän maan taakseni taas kerran, ja tällä kertaa vuorossa on Japani, Tokyo. Kaverini lupasi majoittaa minut auliisti hänen lattiallaan kymmenisen päivää. Fribat pitäis käydä ainaki heittää. Fuijille en pääse kiipeämään, koska huipulla puhaltavat vielä arktiset tuulet, enkä osaa jäähakkua ja lämpöpukua vielä käyttää. Meibi samdei!

Sellasia juttuja. Ulkoasu kusee, mutten saanu korjattua.  Kiitos ja anteeksi.