Kadonnut kuukausi, hetki hetkeltä OSA 1

Kiitos kaikille palautteesta, joka sai kaivamaan itsestäni ulos sen vanhan ja rasittuneen huomioh****n, joka on yli kuukauden kykkinyt pimeässä ja kosteassa kolossaan ja kieltäytynyt koskemasta kynään.

Mä oon tehny vähän kaikkea nyt  ja tää aikaväli on aika vaikee sotkee yhteen blogipostiin, jonka olisi vielä tarkoitus tulla jonkun lukemaksi. Sorrun tekemään jonkinmoisen Top-11 (klassinen määrä) listan kaikesta mitä muistan aikajärjestyksessä, jos kaukomuisti ei vittuile kronologialle.

1.      1. Bukhansan

Maaliskuun puolessa välissä kaverini saapui nousevan auringon maasta, ajatuksenaan kokea koko Korea seitsemässä päivässä. Minä otin avosylin vastaan paikan oppaana ja koko viikko kuluikin juostessa miehen halujen perässä, ympäriämpäri maan massiivista pääkaupunkia.

Siistein juttu tuli heti alkuun. Päätettiin hetken mielijohteessa kiipeävämme Seoulin korkeimman huipun Bukhansanin luonnonpuistossa. Sunnuntai-aamu oli kirkas, kun meidän suomalais-ruotsalais-amerikkalainen kokoonpanomme ahtoi pikkukiskasta reput täyteen suklaapatukoita, mehua ja kasan omenoita. Matkastamme oli tuleva pitkä, koska tietämättämme otimme jalkapohjia erittäin väkivaltaisesti koettelevan maisemareitin. Vaihtoehtona olisi myös ollut puolet lyhyempi ylösalas-pyrähdys, jonka saimme selville vasta pari sataa metriä ennen huippua.

Täällä ei ihan hirveästi ole hikiliikuntaa tullut harrastettua ja se näkyi jo ensimmäisessä nousussa, kun kaikki fyysisiä toimintojani tukevat sisäelimet rämppäsivät yhdessä stop-nappulaa. Suomalainen sisu (lue: ryhmäpaine) auttoi kuitenkin eteenpäin. Neljän tunnin vaeltamisen jälkeen maisemat olivat kuitenkin kaiken vaivan arvoisia. Auringon laskiessa katsoimme korkeimmalta kukkulalta, kun Seoulin neonvalot alkoivat kirkastumaan kohti iltaa.  

Bukhansanin huipulta

2.      2.  Daegu fribat

Ainoa frisbee-rata, johon ei tarvitse lentää, tai ole yhdysvaltain armeijan piikkiaitoja ympäröimän bunkkerin tiloissa, on neljänsadan kilometrin päässä Seoulista. Daegu oli kaupungin nimi, ja vaikutelma oli paljon vanhoillisempi kuin mitä Seoulissa. Bussissa laskiessani ohi viliseviä kirkkoja, sain kymmenen sekunnin periodiin summattua ainakin kymmenen. Baarit eivät olleet täynnä nuoria, vaan keski-iän kumartamia naisia ja miehiä porukalla iltaa istumassa.

Rata oli erittäin vaikea. Silloin vielä odotin osallistuvani Daegussa järjestettäviin kisoihin kuukautta myöhemmin, mutta koeviikon painostavuuden ja omien aikataulutus-ongelmieni takia olin pakotettu jättämään paikkani paremmille. Paiskottiin kiekkoa ahdistukseen asti, ja neljä tuntia ja lukemattomia quattrobogeyta myöhemmin seisoimme bussipysäkillä nääntyneinä.

Illalla oli tarkoitus käydä vain syömässä ja palata takaisin hotelliin läpikäymään omaa hirvittävää +27 yli paarin- tulosta, mutta eksyimmeki pubiin, sen valloittavan ulkoasun takia.

”Juodaan hei tässä vaan yhet, ku on niin siisti mesta, kyl me seiskaks bussiin herätään”

No, eiköhän siellä vittu ollu baarimikko, joka rakasti Alvar Aaltoa. Eiköhän me oltu ensimmäiset suomalaiset ikinä siinä baarissa. Eiköhän me sen takia saatu lupa juoda baarin piikkiin koko ilta. Joo, tottakai, koska todennäkösyydet tällaiseen on niin helvetin suuret. En muista paluumatkasta mitään, kaverini sisäinen kompassi ei kuitenkaan valehdellut. Hänen ohjaamanaan vaapuin huoneeseeni ja maailma ympärilläni pyöri kuin jarrun hukannut karuselli.

Aamulla kaverini noustessa kohti seitsemän bussia, mutisin peiton alta seuraavat sanat:

”Anssi hei, sulla on nyt kaks vaihtoehtoa. Joko sä lähet yksin nyt, tai istut kiltisti siihen asti kun kasaan oman kehoni kokoon”

Viisi tuntia myöhemmin hotellin henkilökunta tuli huutelemaan, että viivymme yliaikaa. Ekstranopee pakkaus ja huithelvettiin Daegusta.

Daegu Environmental Park, kohta haetaan Vipusta ojasta

Asennemenoa ennen pilkkua

3.      3.  Everest-kuume

Tää sijoittuu tällä aikajanalla oikeesti kaikkialle. Ku kiipesin Bukhansanin, nii se jotenkin triggeroi aivoissa osa-alueen, johon mulla ei ole ollut pääsyä sitten vuoden 2009, kun kiipesin kavereideni kanssa Haltin huipulle repussani vain lukion historiakirjoja ja kaljaa.

Suuri osa ajasta, jota olisin voinut toki uudessa ympäristössä käyttää kaiken siistin kokemiseen, on mennyt tutkimalla maailman korkeimpia vuoria internetistä. Esimerkiksi netflixissä ei ole yhtään artikkelia enää maailman korkeimmista huipuista, joita en olisi kalunnut. Myös youtuben hakusanat ovat olleet maalis-huhtikuun ajan semisti yhden aihealueen ympäriltä kimmonneita.

Olen jo vieraillut Himalayan Experience -matkayhtiön sivuilla katselemassa hakemuspapereita Everestin valloitusmatkaa varten. Ilmeisesti nousuhumalassa tehty Haltin huiputus ei ole vaadittava määrä kokemusta, lähteäkseni sherpojen avustamana kohti maailman kattoa. Kalliskin näyttäisi reissu olevan. Lainaisko joku viiskyt tonnia?