Fribailuu ja krebailuu

Sunnuntaina iltapäivällä päiväuneni keskeyttää ovikellon vaativa pirinä. Ärsyttää, mutta äänen katkaistakseni avaan oven ja kiinalainen mentalistiystäväni tulee sisään. Hänellä on minulle lahja. Se on eräänlainen kännykkäapplikaatio, joka isketään kiinni kuulokepistokkeeseen. Applikaation tehtävän olisi toimia jonkinlaisena perustoimintojen helpottajana. Näytän kännykkääni ja sanon sen olevan Lumia. Kiinalainen punastuu, pyytää sata kertaa anteeksi, eikä oikein uskalla kääntää selkää ja lähteä huoneesta. Kymmenen minuuttia kun olen selvittänyt hänelle, ettei asia haittaa, ovi sulkeutuu ja saan jatkaa uniani.

Takasin viime keskiviikkoon ja viimeiseen koulupäivään. Otin kevääksi viisi kurssia, joista omien laskujeni mukaan tulee hyväksiluetut 28 opintopistettä Suomeen. Kuitenkin ennen jokaisen kurssin ensimmäistä tuntia oli helvetin epävarmaa millä kielellä kyseinen kurssi pidettäisiin. Opintopisteeni ovat kiinni näistä valinnoista ja en voi oikein mitään enää peruakaan. Astun päivän viimeiselle tunnille ja tadaa, luokka täynnä korelaisia. 

Ainoana länkkärinä menen juttelemaan maikalle, joka sanoo yrittävänsä puhua englanniksi.

”I try to speak English, but you see, I am Korean”

Menen paikalleni, eli seisomaan takaseinää vasten. Kaikki muut paikat varattuja. Jes, tätä on sitten jokaine keskiviikkoni kesäkuun loppuun saakka.

Dongdaemunin markkina-alue on aivan helvetin iso paikka. Kymmenen korttelin alueelle sijoittuu 26 ostoskeskusta, ja yli 30 000 yksityistä liikettä. Tarkennuksena, markkina-alue spesialisoi vaatteisiin, eikä sieltä juuri mitää muuta löydä. Kaverin kanssa piti lähteä siellä käymään puutteellisten pakkaamisen johdosta.

Vatsassa poreilevat bambumadot ja kuuden tunnin jalkamarssi lopulta pakottivat meidät hampurilaisten kautta kotiin. Vaatteiden määrä markkinoilla oli järkyttävä, vaikka tuotteet toistivatkin itseään joka toisessa putiikissa. Myyjillä ei edes ollut omaa tilaa, vaan osa istui vaatteidensa päällä pienessä lokerossa, ja katsoi paikallisia Salattuja Elämiä, teetään naukkaillen.

Mukaan lähti reppu, lenkkarit, lakki ja paita. Voin laskea tämän kaiken tarpeelliseksi, koska reppua ja lenkkareita tarvitsin frisbeegolfin harrastamiseen ja lakin ja paidan vaan halusin todella kovasti omistaa.

Lauantai-aamuni oli aikaisin Koreassa herätyistä. 05.45. kelloni pirahti pärisemään ja herätti minut sekavaan valvetilaan, jossa yritin kämppistäni herättämättä pakata frisbeetarvikkeeni. Korean Professional Disc Golf Associationin puheenjohtaja odotti minua Gangnamissa. Matkalla jouduin ostamaan kahdesta eri leipomosta toastit ku eivät osaa leipiä täällä tehdä. Vatsa oli silti tyhjä, kun puoli kahdeksalta hyppäsin mustan Hyundai Genesiksen pelkääjän paikalle ja kättelin uutta oppi-isääni.

Automatka kesti jotakuinkin kaksikymmentä minuuttia, ja mies oli todella kiinnostunut Suomesta ja syistä miksi olen Koreaan tullut opiskelemaan. Huomasin häivähdyksen pettymystä miehen katseessa, kun kerroin harrastaneeni lajia vasta puolisen vuotta. Ovet kuitenkin pysyivät lukossa, ja poika autossa. Viimein saavuimme kentälle, ja kannoimme yhdessä ainoan käytettävissä olevan korin pelipaikoille.

Siinä vaiheessa, kun olin ensimmäiset taidonnäytteeni antanut puttaamisessa ja draivaamisessa, saattoi muiden pelaajien mielipiteen jo aistia vahvasti. Saatana, mikään ei toimi. Ne ei salee uskonu ees siihen puolen vuoden harrastusaikaan.

Nöyryyttävä alku, ei voi muuta sanoa. Edessä oli vielä 18-väyläinen rata täynnä mandoja ja OB-alueita. Parin ensimmäisen väylän jälkeen sain kuitenkin käteni kuntoon ja heitto alkoi luistaa. Tästähän tulee jotain. Sijoituin varmasti viimeiseksi, vaikka pisteitä emme edes laskeneet, niin selvä oli kuitenkin taitoero. Kaikki olivat kuitenkin vain pitämässä hauskaa lauantaiaamupäivää, joten fiilis oli plussan puolella koko ajan. Kilpailu oli toissijaista.

Neljän tunnin frisbeemaratonin jälkeen puheenjohtaja halusi viedä minut vielä Olympiastadionille. Kävelin hänen perässään, tietämättä miksi. En oikein ymmärtänyt miehen motiiveja minua sinne ajaa, asuimme kuitenkin molemmat eri suunnassa Seoulia. Parkkihalliin laskeutuessamme jo pelotti mahdollinen sisäelimen väkivaltainen poistaminen, mutta olin onnekseni väärässä.

Mies halusi tarjota minulle lounaan paikallisessa ravintolassa. Kun yritin omaa luottokorttiani tunkea väliin, hän kielsi minua esittelemästä sitä. Bibimpapia maistellen siinä sitten keskusteltiin heittotekniikoista ja kohdista, joissa itselläni on parantamisen varaa. Käteltiin vielä olympiastadionilla, ja sovimme näkevämme ensi lauantain treeneissä seuraavan kerran. Nyt on päästy piireihin.

Ps. Yritin päästä kuuntelemaan paikallista rap-musiikkia, mutta saapuessamme paikalle, nuhjuisten MC:iden tilalla oli kolme siivoojaa laittamassa paikkoja säppiin. Emme lannistuneet, vaan  pakkauduimme Noise Basementiin, Hongdaessa sijaitsevaan hiphopbaariin. Ihmisiä oli sisällä varmaan yli 300% sallitusta maksimista. Mieleen tuli pari vuotta vanha uutinen yöklubista Brasiliassa, jossa syttyi kesken tulipalo. Paikka pysyi kuitenkin pystyssä, ja hengissä ja hymyillen ulos.